Estoton Essi

Sanotaan nyt heti alkuun, että älkää herran tähden missatko kuvanveistäjä Essi Renvallin upeaa näyttelyä Tampereen taidemuseossa, vaikka kuvataiteen maailmantähtiä vyöryykin Suomeen harva se viikko. Essi oli omana aikanaan suomalaisen  taiteen supertähti, ja ansaitsee ilman muuta paikkansa edelleen eturivissä: tällaisia muotokuvia ei ole tehnyt kukaan muu, eikä tällaista kattausta suomalaista kulttuurikermaa löydä yhdellä kertaa saman katon alta missään muussa näyttelyssä. 

Essi Renvall: Tove Janssonin muotokuva, 1964. Pronssi, polykromia. Tampereen taidemuseo. Huomaa näyttelyn kaunis valaistus, jonka ansiosta Tove on saanut enkelin siivet!

Essi Renvall (1911-1979) oli syntyisin Oulusta ja asui nuoruusvuosinaan Tampereella, mistä syystä Oulun ja Tampereen taidemuseot halusivat ensimmäistä kertaa Essin kuoleman jälkeen tuoda hänen taidettaan laajemmin esille. Näyttely on nähty jo Oulussa kesällä, ja Tampereella se on esillä 29.1.2017 asti. 

Essi Renvall: Omakuva egyptiläisittäin, 1957-1966. Pronssi, polykromia, graniitti. Oulun taidemuseo.

Näyttelyihin liittyy kaunis julkaisu, jossa avataan Essin elämäntarinaa ja hänen taiteellista polkuaan. Jos kuitenkin haluaa mieluummin hypätä lähemmäs Essi Renvallin persoonaa, kannattaa näyttelylukemisiksi valita hänen omaelämäkertansa "Nyrkit savessa" (1971). Kirja on hillitön ja hurmaava, juuri sellainen kuin kirjoittajansa.

Essi Renvall: Helvi Hämäläinen, 1942. Marmori, WSOY:n kirjallisuussäätiön taidekokoelma.
Essi Renvallin veistämiä kirjallisuusmuotokuvia WSOY:n kirjallisuussäätiön taidekokoelmasta.

"Isä oli toivonut poikaa, mutta tyytyi heti minuun, koska ei ollut milloinkaan nähnyt kauniimpaa lasta", kirjoittaa Essi heti kirjansa alussa. Lauseeseen kiteytyy hienolla tavalla Essin läpi kirjan kantava omanarvontunto. Elämä ei aina ollut helppoa, eikä Essi Renvall toden totta ollut itse persoona helpoimmasta päästä, mutta itsenäisenä ja itsepäisenä naistaiteilijana hän löysi paikkansa suomalaisten merkkihenkilöiden puolivirallisena muotokuvaajana.

Essi Renvall: Saima Harmaja, 1943 ja Kaarlo Sarkia 1942. Pronssia. WSOY:n kirjallisuusäätiön taidekokoelmat.

Ponnahduslaudan kuuluisuuteen antoi Essin kohdalla kustannusyhtiö WSOY, joka tilasi 1940-luvulla Essiltä peräti nelisenkymmentä muotokuvaa kirjailijoista. Sota-ajalla oli yllättävä ja monitahoinen vaikutus taide-elämään, ja Essin tarina kertoo tämän ehkä kaikkein tyypillisimmin. Kun miehet komennettiin sotaan, jäivät monet ateljeetilat tyhjilleen – niin myös Essin miehen, kuvanveistäjä Ben Renvallin ateljee. Samoihin aikoihin Essin työt piirtäjänä Ervalla loppuivat, ja yhtäkkiä Essi saattoikin keskittyä kuvanveistoon. Naistaiteilijat saivat tilaa, kun miehet olivat rintamalla ja Essi Renvallin kiitelty esikoisnäyttely nähtiin vuonna 1942. Tästä näyttelystä Essin löysi WSOY:n Yrjö A. Jäntti.

Essi Renvall: Otto Manninen, 1943, marmori ja Tuomi Elmgren-Heinonen 1946, pronssi. WSOY:n kirjallisuussäätiön taidekokoelmat.

Kustannusalalla oli sota-aikana omituinen ongelma: tulosta tuli, mutta koska kaikki rajat olivat kiinni, ei investointeja voinut tehdä. Kirjallisuus myi, sillä ihmiset halusivat paeta ankeaa arkea ja kuvataiteesta tuli sitten melkein ainoa asia, johon yritykset saattoivat sijoittaa sota-aikana varojaan. Kustannusyhtiölle oli tärkeää, että parhaat kirjailijat pysyivät omassa tallissa ja muotokuvan teettäminen yhtiön kokoelmiin oli yksi liehittelyn ja arvostuksen osoituksen keino. "Ja niin alkoi kuuluisuuksien virta ateljeeheni", toteaa Essi Renvall.

Essi Renvall: Eeva Joenpelto, 1967. Pronssi, polykromia. WSOY:n kirjallisuussäätiön taidekokoelma.

Ensimmäisenä kuvanveistäjän malleiksi tulivat Helvi Hämäläinen ja Kaarlo Sarkia, joita seurasi kaikenkattava katsaus suomalaiseen kirjallisuusmaailmaan. "Jokainen malli oli kuin yliopistollinen luento. He saivat minutkin ajattelemaan omien alojensa asioita, tarkastelemaan heidän näkökannoiltaa, ja he kypsyttivät minut ihmiseksi", kertoo Essi. Ja aivan varmasti kirjailijat saivat vastineeksi toisenlaisia tarinoita, kuvanveistäjän elämänfilosofiaa, eikä se yleensä ollut kirjailijoille lainkaan epämieluisaa sillä monesta mallista tuli myös elinikäinen ystävä. Omaelämänkerrassaan Essi ottaa myös hyvin yksioikoisesti kunnian esimerkiksi kirjailijapariskunta Paavo Haavikon ja Marja-Liisa Vartion eräiden kirjojen tarinoista: "Minun näkemykseni asiasta oli kyllä paljon railakkaampi", hän toteaa. 

J.K. Paasikivi, 1950-luku. Pronssi. WSOY:n kirjallisuussäätiön taidekokoelma sekä Urho Kekkonen, 1944. Kipsi. Oulun Taidemuseo. Miten hienosti Essi tavoittaa jo vanhenevan Paasikiven alakuloisen päättäväisyyden ja nuoren Kekkosen vankan tulevaisuudenuskon.

Eikä Essi kirjassaan tietenkään peittele sitä, että hän oli paitsi äärimmäisen lahjakas ja taitava työssään, myös erittäin kaunis ja suosittu nainen. Rivien välistä voi helposti tulkita todeksi Essin vanhimman pojan, Simo Ristan, toteamuksen siitä, että kaikki Essin mallit rakastuivat häneen. Esimerkkinä kerrottakoon presidentti J.K. Paasikiven muotokuvan valmistuminen: äreä presidentti ei mitalia varten suostunut ateljeehen malliksi, mutta muotokuvaa varten hän myöntyi saapumaan paikalle. "Montako kertaa pitää istua?", tivasi presidentti ja Essi vastasi varalta viisi, aina tunnin kerrallaan. Essi oli työssään ja tulkinnassaan yleensä hyvin nopea, ja niin presidentinkin muotokuva tuli valmiiksi jo neljännen istuntokerran jälkeen. Hän ei kuitenkaan uskaltanut asiaa kertoa, kun oli kerran viidestä kerrasta sovittu. Viides kerta oli Essille vaikea, hän pelkäsi pilaavansa jo valmiin veistoksen, mutta hiki nousi otsalle, kun istunnon päätyttyä ateljeessa olostaan selvästi nauttinut Paasikivi tokaisikin yhtäkkiä: "Voin minä tulla kuudennenkin kerran!". "Se tunti oli elämän vaikein", vaikeroi Essi jälkeenpäin.

Väistämättä eteen tuli myös se hetki, kun joku jostakin soitti ja sanoi, että pääministeri Urho Kekkosesta pitäisi saada nuppi. Essi sanoi, että passaa se. Sen kun tulee malliksi vaan. Ja Kekkonen tuli. Ensi sanoikseen ateljeehen tullessaan Kekkonen kysyi Essiltä, "Missä malli saa riisuutua?". Kekkosesta ei kuitenkaan tullut Essin läheistä ystävää, sen sijaan Sylvi Kekkosesta tuli. "Kun tahtoo ottaa lujille, niin päätin tulle Essin luo", Sylvi sanoi kerran tullessaan. Essi ei kysynyt, mikä ottaa lujille. Tiesi itsekin, ettei asioista aina voi puhua. 

Essi ja Ben Renvallin vieraskirja 1933-1943. Oulun Taidemuseo.

Essi Renvallin omaan elämään mahtui myös niitä asioita, joista ei olisi jaksanut puhua: kuten epäonnistunut avioliitto kuvanveistäjä Ben Renvallin kanssa. Nämä kaksi rakastuivat tulisesti taidekoulussa, mutta yhteinen arki ei sitten sujunutkaan. Avioliitto päättyi vuosien ristiriitaisuuksien jälkeen eroon lopulta vuonna 1943. Essi jatkoi elämäänsä vapaana taiteilijasieluna, Ben löysi rinnalleen taiteilija Pirkko Lanton, jonka kanssa Ben Renvallin elämä tyyntyi lopulta omaan uomaansa. 

Essi Renvall: Sisarukset, 1947. Pronssi, yksityiskokoelma.

Aivan erityisen taitava Essi Renvall oli kuvaamaan lapsia. Myös lapset viihtyivät Essin ateljeessa, muovailivat välillä omaa saviveistostaan ja juttelivat taiteilijan kanssa. Kerran Essi kysyi mallina olleelta pojalta, mikä on hänen mielestään maailmassa kauneinta? "Ruusut", vastasi poika empimättä. Entä toiseksi kauneinta? "Punaiset uimahousut".

Essi Renvall: Tiina Valkama, 1969. Pronssi, yksityiskokoelma.

Essi Renvallin taiteen käännekohta oli hänen matkansa Egyptiin vuonna 1950. Egyptin monituhatvuotinen kulttuuri vaikutti Essiin voimakkaasti, hän alkoi maalata ja hänen veistoksiinsa ilmestyi polykromia. Veistoksiin saattoi ilmestyä koruja ja koristekuvioita, hiuskoristeita ja monenlaisia värejä. Kaikkia uusi tyyli ei miellyttänyt ja yksi heistä oli monivuotinen mesenaatti Yrjö A. Jäntti. Jäntti ei ollut huomannut Essin taiteen murrosta, kun hän lähetti jo 1940-luvulla teettämänsä perheensä muotokuvat viimein 1960-luvulla kuvanveistäjälle, jotta tämä viimein valaisi ne pronssiin – ne kun olivat jääneet aikoinaan kipsiin. Veistokset tulivat takaisin Essin silloiselle tyylille uskollisesti väritettyinä, mikä järkytti Yrjö A. Jänttiä perusteellisesti: "Haukuin Essin kyllä siihen paikkaan. Vaikka en ennen ollut Essille pahaa sanaa sanonut, niin minusta [ne veistokset] oli niin kamalasti väritetty"!

Essi Renvall: Laura Karjalainen, 1950-luku. Pronssi, polykromia, yksityiskokoelma.

Essi Renvall itse sanoi muotokuvista, että "se on kauhistuttava taidelaji. Se on todellinen tyranni. Tuskinpa mikään taidelaji vaatii sellaista teräväkatseisutta onnistuakseen kuin muotokuvat. Siinä on yhdennäköisyyden takaa pakko löytää mallin sielu. Muuten ei muotokuva ole elävä. Ja ellei se taas ole elävä, niin se ei ole hyvä. Pystyäkseen tekemään muotokuvan on taiteilijan oltava kuin luonto itse. Muotokuvan tekemistä on mahdoton opettaa. "

Yksi Essin hienoimmista, osuvimmista, persoonaan syvälle kurottuvista muotokuvista on lehtikeisari Urpo Lahtisen muotokuva. Se ei mielistele, vaikka esitteleekin kohteensa lähes kuninkaallisena – kuvasta välittyy selkeä mielikuva häikäilemättömästä, vaikeasta persoonasta, joka ei ehkä osannut luottaa kehenkään. 

Essi Renvall: Urpo Lahtinen, 1973. Pronssi, Jeppe Lahtisen kokoelma.

Omaelämänkertansa lopussa Essi Renvall mietiskelee, että ehkä taiteen tekemisen paras neuvo on muhamettilaisten: Heillä on lupa tehdä ihmisen kuva vain, jos he osaavat tehdän sen niin hyvin, että voivat tavat luomuksensa tulevassa elämässä. Siinä kohti Essillä ei ole mitään hätää, nämä luomukset saavat kävellä taiteilijaa vastaan milloin vain.

Tampereen taidemuseon näyttelyssä voi myös itse asettutua "muotokuvattavaksi" Essin tapaan. Tämä elävä veistos on tyttäreni Isla Myllylä.

Essi Renvall: Ihmisyyttä etsimässä. Tampereen taidemuseo, 29.1.2017 asti.