Hetki kauneudelle

 

Onko kauneudentaju luontaista vai opittua?

Ainakin sitä voi kehittää. Koulutus ja sosiaaliset instituutiot määrittelevät pitkälti sitä, mitä pidämme kauniina. Niin sanotut "taiteen ja estetiikan portinvartijat" kertovat, mikä on "oikeaa" taidetta ja mikä ei. Aina ei tarvitse olla samaa mieltä.

Joskus leikittelen ajatuksella, löytäisivätkö ihmiset Mona-Lisan kauneuden ellei se olisi esillä Louvressa ns. kunniapaikalla? Tai jos se tunnistettaisiin vasta nyt da Vincin työksi, olisiko se samanlainen ”ikoni” vai pelkästään työ mestarin muiden teosten joukossa?

Nuorena taideopiskelijana kävelin Designmuseon näyttelyssä. Pysähdyin yhden huoneen kohdalle. Huoneessa ei ollut mitään töitä, verhot lepattivat  ikkunoissa ja luonnonvalo heijastui kauniisti lattialle. Hetkessä oli jotain taianomaista. "Voi miten kaunista", kuiskasin. "Eihän se ole mitään, sehän on vain tyhjä huone", minua opastettiin.

Nolostuin.

Myöhemmin eräässä museossa näin vastaavan installaation, tyhjän huoneen, jossa ei ollut muuta kuin valo ja varjojen leikki. Se oli nimetty taideteos ja sitä pysähdyttiin katsomaan.

Silloin opin, että sellaista taide joskus on. Kauneus on taiteen yläpuolella.

Symmetrisyyttä pidetään usein kauneuden yhtenä perusedellytyksenä. Kuvassa Puistolammen lumpeenkukka vanhassa lasimaljassa.

 

Olen myös huomannut, että jokin asia voi ”muuttua” kauniiksi vuosien mittaan. Esteettiset mieltymykset vaihtelevat. Voidaan jopa puhua aikakausisidonnaisesta kauneudesta.

Kauneus yhdistetään yleensä hyvään makuun. Mutta mikä on kaunista ja "hyvän maun" mukaista nyt, ei välttämättä ole sitä kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Tästä esimerkkejä Pälvin viime blogissa, jossa hän tarkasteli 1970-luvun tyyliä. Huomaan alkaneeni pitää näistä täkänistä.
Kauneudentaju myös kehittyy iän myötä. Nuorempana en ehkä olisi nähnyt tässä rapautuvassa tiiliseinässä kaunetta.

 

Myös näkemäni taide ohjaa minua etsimään kauneutta. Hangon kylpyläpuistossa kuvaamani lummelampi tuo mieleeni Kimmo Kaivannon "Kun meri kuolee" serigrafian.

 

Tietoisten päätösten ohella alitajuinen käytös, vaistot, omat mieltymyksemme, halut, arvot sekä kulttuuri, jossa elämme, sanelevat kauneuskäsityksiämme. Esimerkiksi taiteen maailmassa tuttuus ja tunnistettavuus kuten vaikkapa  korpimaisemaan istutetut Kalevala-aiheet  ovat suomalaisile osa "sielunmaisemaa" ja kauneuskäsityksiämme. Ne tuskin avautuvat eri kulttuuripiirin henkilölle kuten suomalaiselle.

Kesähankolaiselle -kuten minulle- uimakopit edustavat lomaa, rantaelämää ja ovat yksi kaupungin symboleista.

Kauneus on enemmän kuin osiensa summa. Se ei ole vain symmetriaa tai puhtaita muotoja.  Mielestäni liian täydellinen on usein tylsä. Hyvä taideteos sisältää aina pienen "särön". Tämä epätäydellisyys herättää ajatuksen "Miksi se on siinä" ja jättää oven auki tulkinnoille.

Käytettävydestä en tiedä, mutta rikkinäinen emali on kaunista. Kuva Raaseporin kirpputorilta.

Kreikan sana KALON ei suoranaisesti merkinnyt kaunista, vaan jotain, mikä miellyttää silmää. Ajateltiin, että ihmisruumiin kauneudelle ominaista olivat ennenkaikea sielun ja luonteen piirteet. Todelliseen kauneuteen liitettiin aineettomia arvoja, kuten totuus, sopusuhtaisuus, oikeudenmukaisuus ja soveliaisuus. Minulle myös rakkaus liittyy kauneuteen. Esineiden mukanaan kantamat muistot rakkaista ihmisistä saavat ne hehkumaan.

Esineen muisto-arvo ja historia antavat sille merkityksiä, jotka helposti näemme osana sen kauneutta. "Fars kopp", rikkinäinen isän kuppi Hangon Ankka-kirpputorilla herätti minussa tunteita. Miksi se oli siellä myytävänä?

 

Minulle kauneuden läsnäolo arjessani on tärkeää. Yritän löytää kauniita asioita ympärilläni. Kauneuden metsästäminen tekee arjesta kiinnostavaa. Kaikkea kaunista ei tarvitse edes omistaa, voin tallettaa ne mieleeni tai räpsäistä kamerallani talteen.

Kauneus koostuu kokonaisuuksien ohella pienistä yksityiskohdista. Hetkistä, jotka menevät ohi, eivätkä koskaan palaa.

Tässä välähdyksiä minun kesästäni.

Muistot ja tieto hetken katoavaisuudesta tekee siitä ainutlaatuisen. Pienen koiran tervehdys

 

Taito pysähtyä hetkeen, nämä katoavat nopeasti.

 

Kauneuden löytymiseen tarvitaan vain taito nähdä. Löytää sekavistakin kokonaisuuksista pieniä esteettisesti vaikuttavia yksityiskohtia.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Katjablogiuusi s100x100 q80 noupscale

Katja Weiland-Särmälä

Katja Weiland-Särmälä on väitöskirjaa tekevä taidehistorioitsija ja historioitsija sekä löytöretkeilijä kauneuden, designin ja taiteen maailmassa.