Jämähtikö suomidesign menneisyyteen?

Tänään maanantaina 12.2. 2018 Helsingin Sanomissa ja Designmuseon näyttelyn  pamfletissa ruotsalaiset muotoiluasiantuntijat Daniel Golling ja Gustav Kjellin esittävät väitteen, ettei suomalainen nykymuotoilu ole onnistunut uudistumaan. Se on heidän mukaansa jämähtänyt menneen kultakauden nostalgisointiin ja vain pienillä variaatioilla samojen tuotteiden, kuosien ja  mallien uudelleenlanseeraukseen.

Osui ja upposi. Mutta miksi näin?

On toki turvallista päivittää tutut unikot, savoyvaasit ja jakkarat uusin värein, koska tiedetään, että niillä on oma varma ostajakuntansa. Minä esimerkiksi. Mielestäni klassikoiden esilläpitäminen on toki myös tärkeää, ne ovat suomalaisen muotoilun kivijalka.

Mutta....Tunnistan heti esineestä, onko se 1930-luvulta, 1950-luvulta tai 1970-luvulta. Mikä onkaan 2000-luvun suomalaisen muotoilun tyyli. Kertokaa minulle?

Liian usein tuntuu  siltä, että olemme niin suuren jättiläisen takana, että sen varjo peittää helposti alleen kaiken uuden. Olen Gollingin ja Kjellinin kanssa samoilla linjoilla: suomalaisen designin ei tulisi katsoa yksinomaan menneeseen. Joskus tuntuu siltä, että uudenkin suunnittelun jäljet johtavat Wirkkalan, Aallon tai Nurmesniemen työpöydälle. Tai sitten toistetaan samaa loputtomiin: rakastettu kuosi painetaan kaikkeen mahdolliseen kännykänkuorista kertakäyttömukeihin. Se käytetään niin loppuun, kyllästymiseen saakka, ettei lopulta kukaan halua sitä enää nähdä.

 

Fasetti on tehnyt kulttuuriteon uudelleenslanseeramalla Hiort af Ornäsin tuotantoa.

Ja älkää ymmärtäkö väärin. Minusta on mahtavaa, että esimerkiksi Hiort af Ornäsin, Tynellin ja monen muun mestarin tuotantoa saa myös uustuotantona. Näin tämä perinne myös säilyy. Kyse on pikemminkin siitä, miten sen rinnalla myös uusi design saisi näkyvyyttä?

Kuovi käyttää Kaipiaisen koristeita tyylikkäästi mm. tyynyihin ja pellavaliinoihin.

Yksi syy miksi suomalaista uutta designia tunnetaan vähemmin, on meissä kuluttajissa. Esimerkiksi lahjaksi on helppo ostaa ns. "varmaa" jo kannuksensa ansainnutta muotoilua: aaltomaljaa, mariskoolia tai Arabian klassikkosarjoja. Myönnän, että sorrun siihen itsekin. Uusien nousevien kykyjen tukeminen ostamalla heidän tuotteitaan on huomattavasti riskaabelimpaa. Ymmärtääköhän lahjan saaja edes mistä tekijästä on kyse? Tuleekohan tästä suunnittelijasta tulevaisuudessa tunnettu?

Uuden suomalaisen suunnittelun ostaminen oli aikoinaan kansallinen teko jälleenrakentavassa Suomessa. Nyt -pelkäänpä pahoin- suomalaisuus ei itsessään ole enää myyntivaltti, vaan sen ohella myös moni muu seikka ekologisuudesta esteettisyyteen vaikuttaa ostopäätökseen. Ja tunnettavuus ennen kaikkea.

Toinen syy on markkinoinnissa. Pr- mies Herman Gummerrus kulki 1950-luvulla neilikka napinlävessä maita ja mantuja ja työskenteli silloin nousevan suomalaisen designin puolesta. Hän loi tärkeitä suhteita ja Milanon triennaaleissakin  onnistui tarinoiden mukaan puhumaan vielä muutaman palkinnon entisten lisäksi. Lehdistö ja silloiset uutispätkät hehkuttivat nuorten suunnittelijoiden maailmanvalloitusta samaan tapaan kuin olympiavoittoja. Maailma oli toki erilainen tuolloin, eikä nyt ole merkitysarvoltaan saman tapaisia muotoilun suurkatselmuksia. Tai ainakaan menestystä niissä ei rummuteta samalla tavoin.

Mielestäni skandinaavinen design on yhä käsite. Se luo mielikuvan tietynlaisesta tyylistä. Pohjoismaisten suunnittelijoiden ja tehtaiden tulisi mielestäni panostaa vielä enemmän tähän. Järjestää yhteisnäyttelyitä, kiertonäyttelyita ja esiintyä yhdessä. Yhteistyö on voimaa.

 

Suurelle yleisölle markkinoitiin suomalaista designia 1950-luvulla monin tavoin. Tavalliselle kuluttajille järjestettiin 1950-luvulla erilaisia tapahtumia, messuja ja näyttelyitä mm. uuden asuinalueen Tapiolan vastavalmistuneisiin asuntoihin. Siellä päästiin ihailemaan uutta suomalaista designia. Näin uusi, nouseva design pääsi lähelle tavallista kuluttajaa. Asuntomessut ovat ehkä nykyversio tälle, jossa uusi suunnittelu saa näkyvyyttä.

Keto-orvokki on Heikki Orvolan vuonna 2005 Birger Kaipiaisen 100-vuotis juhlavuoden kunniaksi suunnittelema. Tutun näköisessä koristeessa on tässä tapauksessa kyse mestarin kunniottamisesta.

Entä muotoilijat itse? Monesti uusissa tuotteissa on selvästi nähtävissä vanha perinne. Joskus huomaan spontaanisti huudahtavani: tämähän muistuttaa Franckin vanhaa kahvikupin koristelua tai jonkun olevan sen tai sen vanhan sunnittelijan tyylistä. Muotoilussa on toki aina katsottu menneisyyteen ja nykysuunnittelijat todellakin ovat suurten jättiläisten olkapäillä. Mutta silti. Joskus katsoisin mielelläni jotain ihan uutta. Aikoinaan Harri Koskisen Block-valaisin oli tällainen. En tiedä, kuinka paljon muotoilijoita ohjataan tekemään jotain "tutun ja turvallisen" kaltaista, sellaista, jonka kuluttajat tunnistavat hämärästi tutuksi ja joka sitten  myy helposti. Esimerkiksi Suomi 100-kuppien -jotka sinänsä olivat hauska idea- ohella olisi ollut mukava nähdä Arabialta jotain ihan uutta, erilaista.

Ja tällä en sano, etteikö Suomessa olisi myös uutta ja innovoivaa suunnittelua, taitavia ja lahjakkaita muotoilijoita. Tästä ei ole kyse.  Käyn Habitaren ja Ornamon sekä lukuisilla muilla messuilla - ja joka kerta ihastun.

Arni Ahomaan valloittavia esineitä Ornamon messuilla.
Coryan koruja Ornamon messuilla.
Karin Widnäsin keramiikka on suosikkejani.

Golling ja Kjellin kritisoivat myös yrityksiä rohkeuden puutteesta. Kun painetaan jatkuvasti vain toisintoja tutuista klassikoista, miten käy sitten kun 1950-luvun boomi on ohi tai nousee uusi, kasari- tai ysärivillitys. Onko tehtailla vastata siihen kysyntään?

Itse näkisin kuitenkin suurimpana ongelmana vapauden puutteen. Se koskee ennenkaikkea muotoilijoita ja taiteilijoita. Aikoinaan Arabialla oli taideosasto, jossa taiteilijat saattoivat vapaasti kokeilla erilaisia lasitteita ja taide-esineitä. Yrittää ja epäonnistua. Se ei ollut niin vaarallista, kaikkea ei mitattu rahassa. Arabialle taideosasto oli kunnia-asia ja siellä syntyivätkin ne uniikkituotteet, joista tehdas edelleen tunnetaan. Ajatuksena oli tuottaa kansainvälisesti korkealaatuista taidetta, voittaa niillä kilpailuja ja tehdä sen kautta suomalaista muotoilua laajemmin tunnetuksi. Samalla kun kansainvälisille markkinoille syydettiin uniikkia taidetta toivottiin, että niiden kautta onnistuttaisiin myymään myös sarjatuotantoa ja raskaampaa teollisuutta. Se toimikin. Uniikkiesineet loivat sen auran Arabian ja suomalaisen muotoilun ympärille, josta kaikki muutkin saivat osansa.

Toini Muonan keramiikkaa.

Tilanne on nyt toinen. Kaikki mitataan rahassa. Mahdollisuutta vapaaseen luomistyöhön on yhä harvemmalla. Suomidesign tarvitsisi Herman Gummeruksen kaltaisen puolestapuhujan ja puolustajan. Taiteilijat tarvitsisivat myös tilaa luoda, innovoida ja toteuttaa itseään ilman menneisyyden painolastia. Heille tulisi suoda taiteellinen vapaus rikkoja rajoja ja kokeilla.  Ja meidän kuluttajien tulisi ollla rohkeita ja  uskoa suomalaiseen nykymuotoiluun - ostaa sitä. Tulevaisuuden klassikoita.

 

ps. Kuvien tuotteita on kotonani ja rakastan niitä jokaista, keto-orvokista aaltomaljaan.

 

Alkuperäinen juttu Helsingin Sanomissa

Designmuseo. Paluu Nykyisyyteen 17.9 saakka

 

Katjablogiuusi s100x100 q80 noupscale

Katja Weiland-Särmälä

Katja Weiland-Särmälä on väitöskirjaa tekevä taidehistorioitsija ja historioitsija sekä löytöretkeilijä kauneuden, designin ja taiteen maailmassa.