Joulu Bulevardilla 1860-luvulla

 Isoisäni äiti Elin von Rehausen asui lapsuutensa 1860 ja 1870-luvulla Helsingissä, osoitteessa Bulevardi 8 (nykyisessä Bulevardi 3 ja Yrjönkadun kulmauksessa) puisessa kulmatalossa, vastapäätä Vanhaa kirkkoa ja kirkkopuistoa. Perheessä oli kahdeksan lasta, joista Elin oli nuorimmainen.

 

Ennen joulua äiti Aurora otti nuorimmaisen mukaansa Tallbergin kauppapuotiin Henrikinkadulle. Lapset kutsuivat herra Tallbergia "Pikku- Sokeriherraksi", osaksi hänen makean hymynsä vuoksi, osaksi siksi, että he saivat häneltä aina hieman rintasokeria makupalaksi. Ja mitä kauemmin kaupankäyntiä kesti, sitä matalammaksi hinnat "Fru Lagmanskalle" putosivat. Perheen äiti Aurora taisi ola kova tinkimään.

"Fru lagmanskan" Elinin äiti Aurora von Rehausen

Vaikka periaatteessa jouluvalmistelut olivat äidin vastuulla, käytännön työn hoitivat palvelijat. Joulu alla oli tehty suuri joulusiivous: lattiat pestiin ja piintynein lika irroitettiin hiekalla. Lapset ajettiin siksi ajaksi pihalle leikkimään, pois vanhempien jaloista. Sen jälkeen laitettiin eteiseen hyvältä tuoksuvia kuusenoksia. Myös tulppaanit ja jouluorkideat koristivat huoneita levittäen humaavaa tuoksuaan. Keittiöstä kantautui myös leivosten ja mausteiden aromit.

Kynttilät valmistettiin itse. Se oli tarkkaa puuhaa eikä siinä vältytty palovammoiltakaan. Elin muistelee, miten kaunis efekti syntyi, kun salin kattokruunu sytytettiin ja muuten pimeässä huoneessa kristallit heijastelivat spektrin sävyjä kynttilödien lepatuksen tahdissa. Kuusi oli tuotu Weikkolan kartanosta ja sen koristelu oli usein äidin yllätys. Oksien koristeena oli paperi- ja silkkikoristeita, lasipuikkoja, pipareita, karamelleja ja omenoita. Salin ovet suljettiin ja lapset kutsuttiin sitten ihailemaan valmista lopputulosta.  Kuusen ympärillä tanssittiin piirileikkejä ja laulettiin. Vasta kun joulupyhät olivat päättyneet, lapset päästettiin herkuttelemaan  havunneulasia pudottelevan puuparan antimilla.

Jouluaattona perhe pukeutui parhaimpiinsa. Joulukirkossa käytiin kadun toisella puolella, siellä oli koko lähitienoon väki palvelijoista silmäätekeviin. Rehausenit istuivat kirkon etuosassa ja Elin ihaili Robert Wilhelm Ekmanin maalaamaa alttaritaulua "Jeesus siunaa lapsia". Muistelminsa Elin kirjoitti, että taulu teki "pieneen lapsensydämeeni lähtemättömän vaikutuksen". Jumalanpalvelukset olivat pitkiä ja Elin muistelee usein nukahtaneensa saarnan aikana ja heränneensä pelästyneenä vasta urkujen pauhuun päätösvirsien aikana.

R.W. Ekmanin alttaritaulu oli suunniteltu alun perin Tuomiokirkkoon. Nikolai I piti sitä kertomuksen mukaan aiheeltaan liian lempeänä ja maalaus jäi Vanhaan kirkkoon.

Vaikka perhe oli aatelinen ja isä arvostetussa asemassa, elettiin kotona vaatimattomasti. Vain suurina juhlapyhinä kuten jouluna tuotiin suvun kartanosta Weikkolasta pöytään erilaisia herkkuja. Joulupöydässä oli ainakin riisiryynipuuroa, lipeäkalaa, kinkkua, perunaa, herneitä ja jälkiruokana erilaisia leivonnaisia.

Suvun vanha suuri soppakauha.

 

 Joulupukkia Elin ei ollut koskaan nähnyt. Jultomte tuli aina oven taakse ja viskasi lahjasäkin sinne. Joissain perheissä tämä koikelehtiva sarvipää tuli sisälle saakka päällään nurinkäännetty turkki ja kasvot sotkuisen valkoisen parran peitossa. Tämä oli pikemminkin pelottava otus toisin kuin meidän tuntemamme hymyilevä puna-asuinen Joulupukki.

Illan päävieras oli odotettu ja pelätty. Joskus, jos ei ollut kiltisti, saattoi tonttu tuoda pelkkiä risuja. Näin kävi seuraavassa polvessa Elinin lapselle, isoisälleni. Sen hän muisti ikuisesti.

Lahjat olivat itsetehtyjä. Niitä oli valmistettu salassa oman huoneen hämärässä. Lahjaksi saattoi saada esimerkiksi kirjailtuja sohvatyynyjä, piipunvarsia, koruompelein koristeltuja laukkuja ja pussukoita, tohveleita, sukkia ja soittokellon nyörejä. Säilyikö salaisuus Rehausenin perheessä? Ainakin kaikki leikkivät hämmästynyttä pakettia avatessaan. Arvokkainta, mitä saattoi saada oli oma kirja. Sitä luettiin ilan hämärtyessä ääneen koko perheelle.

 

Jo Elinin lapsuudessa lahjoihin oli tapana kirjoittaa pieniä runoja, jotka kertovat jotain saajasta, lahjasta ja antajastaan. Tämä perinne on perheessämme säilynyt. Isäni sai aikoinaan kauan toivomansa nallipyssyn lahjaksi, kortissa luki: "Tällä Kari poika amppuu, varo miestä, varo lamppuu".

 Muistelmista välittyy kuva, että parasta joulussa oli paitsi siihen kuuluvat vuodesta toiseen toistuvat  traditiot myös yhdessäolo: suku kokoontui yhteen joulupyhinä. Näin mekin teemme joka Joulu.

 

Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta blogini lukijoille!

 

 

 

 

Katjablogiuusi s100x100 q80 noupscale

Katja Weiland-Särmälä

Katja Weiland-Särmälä on väitöskirjaa tekevä taidehistorioitsija ja historioitsija sekä löytöretkeilijä kauneuden, designin ja taiteen maailmassa.