Joulumuistoja

 

Lapsuudessani jouluun valmistautuminen alkoi jo varhain. Into, vilpitön usko ja odotuksen riemullinen tuska olivat osa lapsen joulukuuta ennen ja nyt.  Tunnelmaa nostivat joulukalenteri, kirje Joulupukille ja lukuisat leivonnaiset, jotka katosivat herkuttelijoiden suihin ja pitkälti ennen aattoa. 

 

Tunnustan: olen jouluihminen. Rakastan ilmassa leijuvaa hyasintin tuoksua, pipareitten mausteisen kirpeää ja kuusen pistävää aromia. Kotini laitetaan aina jouluiseksi: erityisesti rakastan vanhoja, suvussa kulkeneita ja perinteisiä joulukoristeita. Ne ovat muistoja menneiltä päiviltä. Tuntuu, että ilman niitä, joulu ei tunnu samalta. Vanhat koristeet ovat myös osa jatkumoa, sukupolvien ketjua. Vaalin niitä aarteinani, sillä pelkään, että niiden hukkumisen, särkymisen tai poisheittämisen myötä myös muistot jouluista katoavat.

Katsoessani vanhaa lasista koristepalloa, muistan, miten katselin siitä kuvaani myös pikkutyttönä, aivan kuten isäni ja isoisäni ovat katsoneet siihen heijastuneita kuviaan ennen minua.
Vanhoja ja vanhaan malliin tehtyjä koristeita. Posliinisen enkelin siipi on murtunut. Se ei minua haittaa, se on merkki eletyistä jouluista.
Joulukuusen latvaan aseteltiin aina sama tähti. Lopulta se oli niin haperoitunut, tummunut ja käytännössä siitä oli jäljellä vain ranka. Moneen vuoteen en halunnut kuuseni latvaan toista tähteä. Kuva Weisteen vanhoista joulutähdistä.

 

Muistan, miten lähes pyhä toimitus jouluun valmistautuminen mummolassa oli. Haimme pahvilaatikon vintiltä, avasimme silkkipapereihin käärityt koristeet ja otimme ne varoen esille. Vanhimpia, lasisia palloja mummi piti käsissään hellästi ja asetteli itse kuuseen. Koristelu oli lempipuuhaani. Tosin olin niin lyhyt, että koristelu painottui lähinnä alimpiin oksiin. Sitten vaivihkaa, illemmalla, mummini siirteli siroimpia koristeita yläoksiin. Hopeanauhaa kiersimme kuusen oksille. Se oli yleensä edellisen joulun jäljiltä mytyssä ja sen selvittely oli oma urakkansa.

Kuusenkoristelua 1970-luvulla.
Kuusen koristelu on meillä nykyäänkin aina lasten tehtävä.
Vanhat koristeet tulisi säilyttää happovapaaseen silkkipaperiin käärittyinä.

 

Mummolassa enkelikoristeet olivat suosikkejani.
Vanha tonttu, jonka perin Inga-tädiltäni.

 

Mummolassamme oli tonttukoristeita. En tiedä, missä ne nyt ovat, mutta ilokseni löysin Hangosta vanhan tavaran liikkeestä Koristevienti Oy:n tonttuja koristamaan joulupöytäämme. Kuvassa Weisteen kokoelman tonttuja.

Kuusessamme oli aina oikeita kynttilöitä.  "Elävän tulen", kuten mummini sanoi, kanssa on oltava varovainen. Eräänä jouluna olimme askarrelleet kuuseen pahvisia koristeita ja äitini pyysi, että kokeilisin, olivatko ne kuumentuneet kynttilöiden lämmöstä. En täysin ymmärtänyt tehtävänantoa ja puristin kynttilänliekin sormieni väliin ja sain käteeni pahan palovamman. Nykyään viisilapsisessa perheessämme en ole uskaltanut pitää kuusessamme elävää tulta. Sinänsä sääli, sillä kynttilän lepattavan liekin valossa hohtava kuusi on lumoavan kaunis.

Nostalgiset kynttilänpidikkeet Weisteen kokoelmasta.
Eräs ihanimmista koristeistamme oli kotonamme oli jouluseimi 1950-luvulta. Se on kirja, joka aukeaa keskeltä joulukuvaelmaksi. Saatoin katsella sitä pitkään, kehitellä tarinan sen ympärille ja leikkiä hahmoilla.

 

Lippukoristeet 1900-luvun alusta. Usein lippuja käytettiin kuusessa merkkinä kansainvälisestä yhteistyöstä. Esimerkiksi merimiespapeilla oli kuusessaan monen maan eri lippuja. Liput saattoivat symboloida myös nationalistisia aatteita tai sortovuosien aikana passiivista vastarintaa.

 

Suvun vanhat lasiset kuusenkäpykoristeet.

Osa sukumme koristeista on peräisin 1800-luvulta. Koristeet, näiltä ajoilta ovat jo kelpo antiikkia. Niitä ei melkein särkymisen pelossa uskalla asettaa kuuseen. Isoisäni oli syntynyt Englannissa vuonna 1890, kun hänen vanhempansa toimivat Hullissa merimiespappeina. Viktoriaanisessa Englannissa joulukoristeet olivat jotain toista kuin silloisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa.  

Tosin kyllä Viipurissakin myytiin ulkomailta tuotuja lasisia kuusenkoristeita jo 1850-luvulla ja Helsingissä sekäTurussa 1860-luvulla säätyläiskoteja kaunistamaan. Koristeet olivat tuolloin kallista ylellisyyttä, johon vain varakkaimmilla oli varaa. Koristeita myös mainostettiin: "Joulukuusenkoristeita on tullut kauppoihin miin monta lajia, ettei enään tarwitse lainkaan paperia ja saksia, kun waan on kukkarossa wähänkin kilinää" (Hämeen Sanomat 14.12.1892)

Muistitiedon mukaan maalaiskauppoihin, "koko kansalle", joulukoristeita alkoi tulla vasta 1910-luvulla, mutta ne katosivat ensimmäisen maailmansodan vuosina. Laajemmin niitä tuli tarjolle 1920-luvulla kotimaisen K. A. Weisten joulukoristetehtaan aloitettua toimintansa.

Vanhat lasiset jääpuikko-joulukuusenkoristeet ovat sukumme aarteita.
Vanha koriste on rikkoutunut vuosien saatossa: lapsen unta valvova enkeli ja sängynpääty irronneet.
Perheen palvelustyttö Sandra oli ostanut kyseisen joulukoristeen ja omistanut sen perheen lapsille Hullissa vuonna 1892.
Joulunviettoa Inkoon pappilassa 1910-luvulla. Isoisoäitini ja sukulaisnaisia. Kuusessa oleva silkkinauha oli yleinen koriste kuusessa. Tyypillisesti siinä luki jotain raamatullista esim. Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa.
Kiiltokuvat olivat suosittuja kuusenkoristeita. Kuvan koriste 1800-luvulta.
Merimiespappiperheelle sopiva joulukoriste. Saman koristeen voit löytää myös mustavalkoisesta valokuvasta.

 

Jouluna on lupa herkutella. Perinteiset piparminttumakeiset ovat osa jouluperinnettämme.

 

Lapsena rakastin eniten aattoa. En ehkä niinkään lahjojen, kuin iltaa kohden nousevan jännityksen vuoksi. Tosin eivät ne lahjatkaan aivan merkityksettömiä olleet.  Joulupukin saapuminen oli aina kohokohta. Harmikseni meille pukki saapui aina vasta illalla, ruokailun jälkeen. Pitkä jouluateria tuntui jatkuvan loputtomiin. Lopulta oven takana tömisteltuin lumia ja  kolkutettiin kuuluvasti. Vihdoinkin.

Pukin ulkomuoto vaihteli vuosittain. Yhtenä jouluna joulupukki oli lainannut ukkini toppahousuja eräänä toisena jouluna pukin ääni muistutti Klaus-sedän ääntä.  Ehkä jännittävimpänä jouluna joulupukin parta syttyi palamaan. Tätä en tosin tainnut edes huomata, vaan asia kerrottiin minulle vasta jälkeenpäin. Ihmettelin vain aikuisten kummallista naurunremakkaa.

Olin ilmeisesti varsin kiltti lapsi, sillä yhtenä jouluna mummilassa vieraili peräti kaksi pukkia.

Nämä pikku kommellukset eivät koskaan horjuttaneet uskoani joulupukin olemassaoloon. Olihan olemassa paljon kummallisempiakin asioita, joita en tuolloin ymmärtänyt. Vaikkapa sitä, miten pukki ehti kiertää kaikkien kotona yhden yön aikana tai miten porot osasivat lentää.

Nykyään lempipäiväni joulupyhistä on Joulupäivä, jonka laaja sukumme viettää yhdessä. Pöydän ääressä saattaa olla lähes neljäkymmentä henkeä. Ohjelmassa on aina tietokilpailu. Vaalimme perinteitä: syömme joulupuuroa isoisovanhempiemme tonttuvadista ja pääateria katetaan Arabian perityille lautasille. Suurille, moniosaisille astiastoille voi siis olla käyttöä nykypäivänäkin. Parasta kuitenkin on ilmassa leijuva rakkaus.

Onnellista Joulua!

 

Kjäldström - von Rehausen suvun yksityisarkisto

Weisteen joulukoristekokoelma

Koivisto, Nyman, Saloniemi: Suomalaisen Joulukuusen tarina, Joulupuu on rakennettu

Katjablogiuusi s100x100 q80 noupscale

Katja Weiland-Särmälä

Katja Weiland-Särmälä on väitöskirjaa tekevä taidehistorioitsija ja historioitsija sekä löytöretkeilijä kauneuden, designin ja taiteen maailmassa.