Karitvuoren kummitusjuttu

Aineettoman perinnön, vanhojen tarinoiden kertomisen ketjua tulisi jatkaa sukupolvelta toiselle. Oman suvun tarinat ovat tärkeitä avaimia paitsi omien isovanhempien maailmaan, mutta myös laajemmin yhteiseen, kollektiivisesti koettuun menneisyyteen. Lisäksi niissä on aimo annos paikallishistoriaa. Legenda Karitvuoren kummituksista on tarina, jota minulle kerrottiin pienenä:

Taivassalossa, vanha maalaistalo viljapeltojen keskellä valoisana kesäyönä sata vuotta sitten. Kolme nuorta neitoa Helena, Annikki ja Irja makailivat sen ullakkohuoneessa. Siellä vaihdettiin salaisuuksia kuiskaillen, naurunkiherrysten lomassa. Lopulta sisarukset päätyivät väittelemään, kuka heistä olisi kaikkein rohkein.

Lahdenperän talo Taivassalossa

 

Sisaruksista keskimmäinen, Annikki väitti, ettei hän pelkää mitään, ei edes Karitvuoren kummitusta. Tämä toteamus hätkähdytti muut, sillä tunnettuahan oli, että läheisellä Karitvuorella melko varmasti kummitteli. Karitvuori oli saanut nimensä karitsasta, joka murteessa lyheni "karittaksi".  Kerrottiin, että pimeällä siellä saattoi kuulla loukkuun jääneen kuolevan karitsan määkimistä.

"Mien ainakaan sinne uskaltaisi", mietti Irja, sisaruksista nuorin. Hän oli nähnyt Karitvuoren kummituksen  kerran pikkutyttönä, aikaisin aamulla, lehmienhakumatkallaan. Vaalea-asuinen nainen oli kehrännyt rukillaan Karitvuoren lähistöllä. Tällä kertaa kummitus kuitenkin paljastui Lehtolan Mariksi, joka huudahti Irjalle varsinaissuomen murteella: "Ei mnuu tarvit peljät."

Karitvuori oli saanut nimensä karitsasta. Siellä lampaat laidunsivat. Sen ympäristö oli aikoinaan niittyä, nykyään se on metsittynyt

"Todista rohkeutesi" sisaruksista vanhin, Helena vaati Annikkia. "Käy poimimassa kukka Karitvuorelta". Siellä nimittäin kasvoi harvinainen valkoinen kukka, jota ei kasvanut muualla lähialueella. Annikki suostui ja lähti valkeassa yöpaidassaan liikkeelle. Yökaste, joka oli kostuttanut nurmen ja niityn kasteli myös Annikin yöpaidan. Pöllö huhuili, kaikki äänet tuntuivat yöllä jotenkin oudoilta ja pelottavilta. Koskaan matka vuorelle ei ollut tuntunut niin pitkältä eivätkä varjot yhtä uhkaavilta. Perille päästyään Annikki poimi kimpun kukkia.

 

Kukaan ei tunnu enää muistavan mikä kukka tuo salaperäinen Karitvuorella kasvanut valkea kukka oli.

 

Kun hän palasi ullakkohuoneeseen, oli kaikille selvä, kuka on sisaruksista kaikkein rohkein. Ja mikäli joku näki Annikin yöpuvussaan, sai Karitvuoren kummitustarina jälleen uutta pontta.

 

Osa tekstiileistä on kuulunut kertomuksen vanhaan maalaistaloon. Vintti, jossa tytöt nukkuivat oli ns. kesähuone, jota käytettiin vain lämpimään aikaan. Esineet on kuvattu Pollin Pihan ulko/kotimuseossa.
H.S -kirjailtu tekstiili on kertomuksen tyttärien suvun vanha. Kuva: Kaisa Peltonen, Pollin Pihan kotimuseo

 

Kuva: Pollin Piha
Onkohan jokin yöpaidoista kuulunut kertomuksen tytöille? Kuva: Pollin Piha
Kertomuksen kolme sisarusta Helena, Annikki ja Irja vuonna 1918
Lahdenperän talo 1800-luvun 1900-luvun vaihteessa. Tilan historia ulottuu 1700-luvulle, sen vanhin rakennus, aitta on rakennettu vuonna 1751 . Talo on rakennettu samoihin aikoihin, 1700-luvun loppupuoliskolla. Rakennus on muokkaantunut vuosien saatossa ollen alussa L-kirjaimen muotoinen, sitten siihen on rakennettu "uusi" laajennusosa 1800-luvun aikana.

 

 

Pollin Pihan kotimuseossa on vanhan talon pihapiiriin kuuluviin ulkorakennuksiin tallennettu, säilytetty ja  koottu vanhoja talonpoikaiskulttuuriin ja elämäntapaan liittyviä esineitä  aina kauniisti kirjailluista kapiosta maatilan arkeen liittyviin työkaluihin. Tavarat ovat osin Pollin - ja Lahdenperän taloon kuuluneita, mutta myös huutokauppojen kautta hankittua esineistöä. Museo on suurelta osin Liisa Lahdenperän taidonnäyte.

Katjablogiuusi s100x100 q80 noupscale

Katja Weiland-Särmälä

Katja Weiland-Särmälä on väitöskirjaa tekevä taidehistorioitsija ja historioitsija sekä löytöretkeilijä kauneuden, designin ja taiteen maailmassa.