Katoavat kuvat

Teen väitöskirjaa liittyen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun sivistyneistöön. Tutkimusaineistonani minulla on yhden suvun laaja sukuarkisto, joka alkaa 1700-luvulta päättyen 1950-luvulle. Tutkimuksessani tarkastelen myös "Tallentamisen traditiota", joissa omaa elämää, muistoja ja elämäntapaa on ikuistettu kirjeisiin, almanakkoihin, päiväkirjoihin ja muistelmiin.

Tallentamista tapahtuu myös nykyajassa, tosin harvemmin enää kirjeiden ja korttien muodossa. Sähköpostit, facebook ja blogit ovat tulevaisuuden tutkijalle tärkeää lähdeaineistoa.

Tutkimusaineistoani on tallennettu arkuissa ja kansioissa sukupolvelta toiselle. Yksi merkittävä lähdeaineistoni on myös suvun vanhat valokuva-albumit. Ne ovat ehtymätön aarreaitta, tässä osa niistä. Takana nk. virallisia "julkisia" suvun albumeita ja edessä kaksi vaatimattomampaa ja ohuempia, perheen intiimejä hetkiä kuvaavia albumeita. Näiden sisältö oli tarkoitettu vain yksityisiksi, perheen sisällä katseltaviksi.

Tutkimusslangissa puhutaan "Tahdottomasta muistista", sellaisen hetken mieleenpalauttamisesta, jota henkilö ei sillä hetkellä edes kokenut elämyksenä. Valokuvat ovat hyvä konkreettinen esimerkki "tahdottomasta muistista":  valokuvaan ikuistuu paitsi varsinainen kohde, myös paljon sellaista, joka kuvaushetkellä on epäolennaista, mutta muuttuu kiinnostavaksi myöhemmin. Tällaisia detaljeja ovat mm. vanhat miljööt tai nykyisin jo puretut talot, jotka ovat historiantutkijalle -ja miksei kelle tahansa kotiseudustaan ja menneisyydestä kiinnostuneelle- tärkeää aineistoa..  

Kuva Lauttasaaren jo puretusta vesitornista.

 

Kuva monella tapaa menetetystä historiasta ja miljööstä. Viipuri II Maailmansodan vuosina. Kuvaaja tuntematon. Arja Sirkiän hallussa oleva yksityisalbumi.

Paperiset kuvat ovat katoavaa kansanperinnettä. Kuvien ottamisen, säilyttämisen ja levittämisen perinne on muuttumassa. Ennen kuvat tallentuivat dioksi tai kansioiden täytteiksi, joita vieraat sitten puolipakolla katselivat. Albumeiden ulkopuolelle jäivät ylivalottuneet, tärähtäneet tai epäonnistuneet kuvat. Tutkimuksellisesti nämä kuvat ovat yhtä arvokkaita.

Nykyään kuvia otetaan paljon, osa tuhotaan jo esikatseluvaiheessa ja pieni osa niistä julkaistaan sosiaalisissa medioissa. Loput jäävät kameroihin tai puhelimien muistiin. Kännykän vaihtuessa tai rikkoutuessa yhä useampi kuva katoaa, joko lopullisesti tai jää roikkumaan erilaisiin pilvipalveluihin. Toisaalta nettiavaruudesta kuvat eivät periaatteesa katoa minnekään.

Jos paperikuvat ovatkin katoamassa, vastaavasti kuvien määrä on räjähtänyt, nykyään sosiaalisen median aikaan yhä useampi kuva on julkinen: lasten kuvat, lomamuistot ja tuokiokuvat näkyvät facebook-tai instagramsivuilla kaukaisimmillekin ystäville ja työkavereille, joille entisaikaan ei kotikansioiden kuvia olisi välttämättä näyttänyt. Yksityisyys on muuttumassa yhä julkisemmaksi.

Jernström-Borodkin-Kjäldström suvun 1800-luvun lopun 1900-luvun alun valokuva-albumista kuvia ystävistä ja sukulaisista. Virallista ja edustavaa huolimatta siitä, että ylempään kuvaan tallentui myös opettajan lempinimi "Tant Hosta". Nämä nahkapäällysteiset heloin ja tupsuin koristellut albumit oli asetettu kutsuvasti esille ja ne oli tarkoitettu vieraiden katseltaviksi. Ne olivat melkein kuin entisajan Facebook. Kuka tunsikaan kenet. Verkostoja tutkittaessa ne ovat erittäin hyödyllisiä.

 

Virallisten poseerauskuvien vastapainoksi saman suvun nk. epävirallisissa vain perheen katseltavaksi tarkoitetuissa kansioissa oli näinkin tunnelmallisia kotikuvauksia Malmgårdin Kartanosta Helsingistä 1900-luvun alusta. Kuvassa kartanonherra Jernström vaimoineen lukemassa päivän lehteä ja kuuntelemassa musiikkia.

Kuvat ovat aina manifesti jostakin. Ennen ja nyt. Kuvien avulla kerrotaan itsestä, omasta statuksesta ja merkataan kiinnostuksen kohteita.  Ennen valokuva-albumimeita selailtiin ja kommentoitiin, nyt virtuaaliset tykkäykset ja kommentit arvottavat kuvia ja hastagit levittävät ne eteenpäin.

Kuvia muokataan ja suodatetaan läpi erilaisten filttereiden. Näin muutamaa naururyppyä rikkaampana en pane sitä lainkaan pahakseni. Olen kuvassa tyttäreni kanssa Snap Chat filtterin muovaamana.

Kuvien avulla luodaan mielikuvaa omasta elämäntavasta. Kuvat kertovat sen ottajan taidosta pysähtyä hetkeen, ikuistaa kaunis auringonlasku ja postata se muidenkin nautittavaksi. Toisaalta välillä minusta tuntuu siltä, että liian monet tärkeät hetket eletään kännykän linssin läpi, ne tallennetaan, muttei koeta.

Valokuva ei valehtele, mutta hetket, joita kuvataan ovat vain osa todellisuutta. Arkihaasteet vatsatautien, sotkuisen eteisen tai suuren surun edessä tulevat harvoin tallennetuiksi saatikka julkisesti jaetuiksi. Tutkijan silmin myös deletoidut, sensuroidut ja laatikoihin hylätyt kuvat ovat yhtä mielenkiintoisia kuin esille päätyneet. Ne kertovat elämäntavan toisen puolen, paljastavat varjot ja päästävät kurkistamaan täydellisyyden verhon taakse.

 

Miksi kansiosta on revitty niin monta kuvaa? Onko asialla ollut pieni lapsi vai onko osa menneisyyttä haluttu poispyyhkiä?

 

Kuva nuorista naisista tupakalla. Tupakointi oli 1930-luvulla huono tapa, sen vaarallisuudesta ei tiedetty mitään. Ehkä siinä oli mukana jopa pientä emansipatorista kapinaakin: tukkansa katkaisseiden yliopistossa opiskelevien opiskelijatyttöjen merkki vapaudesta?
Hauska tilannekuva Meilahdesta, Mäntytieltä ruokapöydän ääreltä 1950-60-luvun vaihteesta. Tällaista arjen historiaa harvemmin ikuistettiin.

 

 

Katjablogiuusi s100x100 q80 noupscale

Katja Weiland-Särmälä

Katja Weiland-Särmälä on väitöskirjaa tekevä taidehistorioitsija ja historioitsija sekä löytöretkeilijä kauneuden, designin ja taiteen maailmassa.