Kultakellon matka aikojen halki

 1830- luvulla Helsinki,  tuore pääkaupunki, oli kuin valtaisa rakennustyömaa, uutta Yliopistoakin rakennettiin urakalla. Kaupungista tulisi hieno uusklassistiseen henkeen, vastasihan sen suunnittelusta itse Engel, ulkomailta oppinsa saanut arkkitehti. Nuori 27-vuotias Christian Werner von Rehausen asteli Suurkatua (nykyinen Aleksanterinkatu) pitkin kohti uutta työpaikkaansa Senaattia, jossa hän alottaisi työnsä kopistina. Hän oli pitkään ihaillut kultaseppä Gustaf Grönholmin ikkunassa kultakelloa. Nyt, uuden työnsä kunniaksi, hän päätti palkita itsensä ja ostaa tuon ajannäyttäjän itselleen. Kultaseppä kertoi, että koneisto oli sveitsiläistä alkuperää, mutta kauniit kuoret hän oli itse valmistanut samana vuonna. Mestari avasi kellon takakannen varovasti, siellä näkyi, miten kellon koneisto liikkui vikkelästi kuin elävä organismi. Se sinetöi ostopäätöksen.

Kello oli aikansa statussymboli, mutta kertoi myös elämäntavan muutoksesta. 1800-luvulla elämää maaseudulla rytmitti työ ja lepo, vuodenvaihtelut sekä erilaiset juhlat. Syklisen aikakäsityksen rinnalle nousi kuitenkin voimakkaasti  lineaarinen, kelloon sidottu aikakäsitys.  Maalta kaupunkiin muuttaneet kokivat elämässään mullistuksen, koska kaupungeissa koko elämäntapa oli erilainen. Kaupunkiin kuului kello, aukioloajat, aikataulut ja tarkat maksuajat, tehokkuusajattelu ja sitä tahditti uusi kiihkeämpi rytmi, joka oli jaettu tunteihin ja minuutteihin.

Kellon alkuperäiset vitjat olivat pitkään kadoksissa, mutta löytyivät vuosi sitten. Kellon oma avain on jo niin hauras, että kello on vedettävä vara-avaimella. Kuva: Tomi Parkkonen​​​​​​​​​​​
Kellon alkuperäiset vitjat olivat pitkään kadoksissa, mutta löytyivät vuosi sitten. Kellon oma avain on jo niin hauras, että kello on vedettävä vara-avaimella. Kuva: Tomi Parkkonen​​​​​​​​​​​

 

Myös Christian Werner oli tuore pääkaupunkilainen, hän oli muuttanut kotoaan Vihdin Weikkolan kartanosta Helsinkiin, Rauhankadulle. Enää ei kartanon vellikello tai eläinten rytmi määrännyt päivän kulkua, vaan uusi ajannäyttäjä oli hänelle myös symboli uudesta kaupunkilaisuudesta. Christian Werner omaksui täysin uuden modernin  kelloon sidotun elämäntavan: hän rakasti rutiineja, jonka jokaikinen päivä sujui saman kaavan mukaan:

 "Aamuyöstä kello 3-4 aikaan hän oli jo aloittanut työskentelynsä kirjoituspöytänsä ääressä jota hän jatkoi kello puoli 11 saakka. Silloin hän lähti työhuoneelleen virastoon, josta hän palasi kello 14. Silloin kahden ruokalajin päivällisen oli parasta olla valmiina. Päivällisen jälkeen hän nautti kahvikupillisen. Illalla puolestaan vain teetä."

Yllä lainatut tyttären muistelmat kuvailevat, miten perheen arki noudatti tarkkaan päiväjärjestystä ja kello rytmitti arjen toimintoja. Tämä oli hyvin tyypillistä ajan säätyläiskodeissa. Jokainen toiminta toistui rutiininomaisesti päivästä toiseen samanlaisena. Puhtaaksikirjoitetuissa muistelmissaan tytär Elin on omistanut tavoille ja tottumuksille, rutiineille, jopa  oman lukunsa ”Seder och Bruk”. Christian Werner vei kuitenkin kelloon sidotun elämäntavan äärimmilleen; ehdoton  säännönmukaisuus rajoitti huomattavasti perheen sosiaalista elämää, sillä mikään rutiineja sotkeva poikkeus ei ollut mahdollista. Kelloon ei siis liity yksinomaan hyviä muistoja. Eikä isään, Christian Werneriinkään, joka oli oikea kotityranni. Hän ei hallinnut aikaa, vaan aika hallitsi häntä.

​Suomalaisvalmisteiset kultakellon kuoret ovat nykyään harvinaisia: niitä on sulatettu ja uusiokäytetty runsaasti. Jo pelkästään Toisen maailmansodan kultakeräys  vuosina 1940-41 tuotti 2500 kultakelloa, joista osa varmasti myös suomalaisvalmisteisia. Erään tutkimuksen mukaan kultakelloni kuoret ovat jäljellä olevista vanhimmat Suomessa 1800-luvulla valmistetut.​​​
​Suomalaisvalmisteiset kultakellon kuoret ovat nykyään harvinaisia: niitä on sulatettu ja uusiokäytetty runsaasti. Jo pelkästään Toisen maailmansodan kultakeräys vuosina 1940-41 tuotti 2500 kultakelloa, joista osa varmasti myös suomalaisvalmisteisia. Erään tutkimuksen mukaan kultakelloni kuoret ovat jäljellä olevista vanhimmat Suomessa 1800-luvulla valmistetut.​​​

 

Arvokkainta minulle kellossa on sen historia, se, että se on aina ollut suvun hallussa ja tiedän sen jokaisen omistajan elämänvaiheet. Ne muistuttavat minua myös siitä, miten tärkeää on käyttää oma aikani oikein, tarttua hetkeen ja nauttia joka minuutista, sillä oman aikansa määrää ei kukaan pysty hallitsemaan.

 

Mikään ei ole tärkeämpää kuin tämä päivä

J. W. von Goethe

Christian Werner von Rehausen (1817-1878), kellon ensimmäinen haltija.​​​​ Kuva hänestä myöhemmiltä vuosilta, jolloin  hän sai mm. laamannin arvonimen.​​
Christian Werner von Rehausen (1817-1878), kellon ensimmäinen haltija.​​​​ Kuva hänestä myöhemmiltä vuosilta, jolloin hän sai mm. laamannin arvonimen.​​

 

 

Kun aika Christian Werneristä jätti, hänen poikansa Pehr von Rehausen (1857-1912)​ peri kellon. Kellon peri aina suvun seuraavan polven -yleensä vanhin- jäsen. Pehr muutti aina Buenos Airesiin saakka suunnittelemaan rautateitä ja avioitui ranskattaren kanssa. Avioliitto oli lapseton ja kello palautui Pehrin kuoltua vuonna 1912 Suomeen.​​
Kun aika Christian Werneristä jätti, hänen poikansa Pehr von Rehausen (1857-1912)​ peri kellon. Kellon peri aina suvun seuraavan polven -yleensä vanhin- jäsen. Pehr muutti aina Buenos Airesiin saakka suunnittelemaan rautateitä ja avioitui ranskattaren kanssa. Avioliitto oli lapseton ja kello palautui Pehrin kuoltua vuonna 1912 Suomeen.​​

 

Seuraavaksi kellon peri Pehrin sisarenpoika ja kummilapsi Martin Kjäldström. Martin Kjäldström (1888-1918)​​​. Hänen aikansa kellon haltijana jäi lyhyeksi.​​
Seuraavaksi kellon peri Pehrin sisarenpoika ja kummilapsi Martin Kjäldström. Martin Kjäldström (1888-1918)​​​. Hänen aikansa kellon haltijana jäi lyhyeksi.​​

 

Lars-Josef Kjäldström (1915-1994) sisarensa kanssa kolmevuotiaana, jolloin hän peri kellon isältään Martinilta. Isä sai surmansa sisällissodassa vuonna 1918. ​​​​Lars-Josef ei koskaan avioitunut ja tämän kuoltua vuonna 1994, kellon peri hänen serkkunsa, seuraavaa polvea edustava isäni.​​​​​​​​​​
Lars-Josef Kjäldström (1915-1994) sisarensa kanssa kolmevuotiaana, jolloin hän peri kellon isältään Martinilta. Isä sai surmansa sisällissodassa vuonna 1918. ​​​​Lars-Josef ei koskaan avioitunut ja tämän kuoltua vuonna 1994, kellon peri hänen serkkunsa, seuraavaa polvea edustava isäni.​​​​​​​​​​

 

Isäni nuoruudenkuva purjeliitokone- harrastuksen parista, Isäni täytti tänä vuonna 70 vuotta. Sain kellon häneltä 40-vuotislahjaksi.​​Olen kellon ensimmäinen naispuolinen haltija. Tiedän jo, kuka kellon minulta aikanaan saa, mutta se on vielä salaisuus! ​​​​​
Isäni nuoruudenkuva purjeliitokone- harrastuksen parista, Isäni täytti tänä vuonna 70 vuotta. Sain kellon häneltä 40-vuotislahjaksi.​​Olen kellon ensimmäinen naispuolinen haltija. Tiedän jo, kuka kellon minulta aikanaan saa, mutta se on vielä salaisuus! ​​​​​

 

 

Käy kurkkaamassa myös facebooksivujani Löytöretkeilijän Paratiisi

 

 

 

 

 

Katjablogiuusi s100x100 q80 noupscale

Katja Weiland-Särmälä

Katja Weiland-Särmälä on väitöskirjaa tekevä taidehistorioitsija ja historioitsija sekä löytöretkeilijä kauneuden, designin ja taiteen maailmassa.