Lapinlahden kadotetut sielut

"Keskiviikko 2.10.

Kävin Lapinlahden sairaalassa tapaamassa viittä potilasta, jokaisen kanssa yksityiskeskustelu

Sunnuntai 11.8.

Ruotsinkielinen Jumalanpalvelus Lapinlahdessa  20 potilasta ja 10 henkilökunnasta läsnä. Saarnan jälkeen jäin keskustelemaan yhden mielipuolen kanssa."

Ote sairaalapastorin päiväkirjasta vuodelta 1895

 

Olen viime viikot uppoutunut vanhoihin päiväkirjoihin. Tutkimukseni kohde Lars Oscar Kjäldström toimi Helsingin sairaalapastorina vuosina 1895-1901. Sairaalapastori kiersi Helsingin sairaaloita, useita päivässä. Hän saarnasi, kastoi, siunasi, antoi synninpäästön, kuunteli, lohdutti, ymmärsi ja ohjasi potilaita. Toimialaan kuului myös Lapinlahden mielisairaala, jossa hän piti jumalanpalveluksia joka sunnuntai. Lisäksi tapasi sairaalan potilaita tarpeen mukaan, ilmeisesti myös vaikeasti mielisairaita, "dåre", kuten ajalle tyypillisesti hän päiväkirjassaan ilmaisee.

Sairaalan lehmuskuja. Sairaala sijaisee lähellä hautausmaata. Sairaala-aluetta on joskus kutsuttu Topeliuksen runon innoittamana "mielisairauden ja kuoleman väliseksi kannakseksi"
Ovi oli auki, Lapinlahden sairaalassa tehtiin julkisivuremonttia.

Lapinlahden sairaalan oli suunnitellut Carl Ludvig Engel. Se valmistui vasta Engelin kuoleman jälkeen aloittaen toimintansa vuonna 1841. Omana aikanaan se oli varsin edistyksellinen laitos, vaikka mielisairaaloiden "selliarkkitehtuurin" esikuvina toimi tuolloin yleisesti vankila-arkkitehtuuri. Tarkoitus oli tehdä turvallinen ja viihtyisä laitos potilaille ja siellä työskenteleville. Huoneita lämmittävät uunit täytettiin käytävästä käsin eikä Lapinlahdessa ikkunoissa ei ollut kaltereita, vaan metalliset ikkunanpuitteet. Huoneet olivat suhteellisen suuria ja niissä oli kauniit peiliovet. Sairaalan valmistuttua potilaspaikkoja oli viisikymmentäkolme,  kapasiteetti nostettiin pian peräti yhdeksäänkymmeneen, joten se kävi ahtaaksi. Alunperin isoon sairaalaan rakennettiin vain yksi kylpyhuone, potilaita pestiin saunarakennuksessa. Pesuvälit ja hygieniataso eivät vastanneet nykystandardeja. Vesiklosetit tulivat 1870-luvulla. Sairaalassa käyneiden mukaan siellä oli pistävä haju, jota yritettiin peittää polttelemalla katajanoksia lääkärikierroksen aikana.

Kulkiessani sairaalan käytävillä mietin niitä lukuisia ihmiskohtaloita, jotka elivät sairaalan potilaina.

 

 

Ylilääkäri Saelanin aikana (1868-1904) Lapinlahden potilashuoneiden 3,5 x 4 metriä kookkaat ikkunat muurattiin umpeen, niin, että vain ikkunoiden yläpuolelle jäi pieni aukko, josta kajasteli päivänvalo. Potilaat eivät nähneet ikkunoistaan kaunista puistoa.

 

Tutkimanani aikana mielisairaalaa johti ylilääkäri Saelan, hänen toimikautensa Lapinlahdessa kesti peräti  42 vuotta. Kalle Achte kirjassaan Lapinlahden sairaalan historia kirjoittaa hänestä paljon puhuvasti: : "Saelan lienee kasvitieteilijänä yhtä kuuluisa kuin psykiatrina. Hän oli uskomattoman ahkera ja tunnollinen, mutta on vaikeata sanoa, olisiko hän kasvitieteen professorina ollut enemmän omalla alallaan, luultavasti". Lapinlahti tunnettu upesta puistostaan, se oli pitkälti ylilääkäri Saelanin oma projekti, jonka raivaamisen kallioiselle niemelle tosin oli aloittanut jo hänen edeltäjänsä ylilääkäri Fahlander. Puisto oli upeimmillaan 1890-luvulla, siellä oli yli 300 erilaista kasvialajia.

Sairaala-alueella oli myös oma lähde, jonka terveellistä vettä myytiin myös ulkopuolisille.

 

Sairaalalla oli oma taimitarha, jossa monet puiston jalopuista ja pensaista oli kasvatettu. Olisipa potilaisiinkin uhrattu yhtä paljon mielenkiintoa ja rakkautta.

 

Onkohan tämä sisäpihan vanha puu istutettu jo Saelanin aikaan? Puutarhasta löytyy yhä pioneita, joita jo 1800-luvun puolivälissä istutettiin puistoon. Lienevätkö ne samaa lajiketta?

Työvoimana puiston raivauksessa ja niityillä käytettiin sairaalan asukkeja. Varsinaista työterapiaa se ei ideologialtaan tuolloin ollut, mutta raitis ilma, työnteko ja liikkuminen ulkosalla Saelanin mukaan oli parantanut potilaitten vointia. Tämä varmastikin piti paikkansa, tuolloin mielisairaiden yleisin hoitomuoto olikin vuoteessa makuuttaminen -hoitomuoto, joka nykyään nähdään pikemminkin passivoivan fyysisesti terveitä, mieleltään sairaita potilaita. Sääty-yhteiskunta näkyi myös mielisairaalassa: pihatöitä ja muita ulkotöitä tekivät pääasiallisesti alimpiin maksuluokkiin kuuluvat potilaat, "palvelusväen töiden" ei katsottu ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluvien potilden arvolle sopivaksi. He maksoivat oleskelustaan korkeampaa hintaa ja saivat jotain erioikeuksia kuten käyttää omia vaatteitaan, syödä posliinilautasilta mm. vasikkaa a´la doube ja jälkiruuat kruunassivat  "bättre kost" annoksen. Kahteen alimpaan maksuluokkaan kuuluvien potilaitten ruoka koostui lähinnä perunasta, suolakaloista ja erilaisista puuroista.

 

Pylvässali ylimmässä kerroksessa oli rappioromantiikassaan henkeäsalpaavan kaunis.

Mielisairaisiin liittyi paljon ennakkoluuloja. Pelättiin jopa, että sairaus saattaisi tarttua oleskelemalla liian pitkään sairastuneen kanssa. Kansan keskuudessa uskottiin mielisairauden olevan "pahasta" ja Jumalan rangaistus siitä kärsivälle. Sairauksien puhkeamisen syistä esitettiin 1875 nykykatsannosta käsin erikoiselta kuulostavia arveluita kuten esimerkiksi  loukattu itserakkaus, kotihuolet, kuukautishäiriöt ja häiriöt sukupuolielämässä. Sairaalassa sinne tuodut potilaat yritettiin jakaa parantuviin ja parantumattomiin. Parantumattomat saivat menolipun Seilin saarelle. Ennusteet eivät aina osuneet oikeaan, Seilissäkin jotkut "parantumattomiksi" luokitellut olivatkin parantuneet. Varsinaisia parannuskeinoja mielisairauksiin ei ollut.

 

1800-luvun lopun hoitokulttuuriin ei liiemmin kuulunut potilaitten huomiointi ja pakkokeinot potilaitten hoidossa poistuivat Lapinlahdesta vasta 1904. Pappi saattoi olla yksi niitä harvoja, jotka suhtautuivat sairaisiin eläytyvän ymmärtävästi. Ja niitä harvoja, joka oman maailmankatsomuksensa puitteissa uskoi heidän voivan myös sairaudestaan parantua. Päiväkirjassaan Oscar kertoo, miten hän istui puistossa ja keskusteli potilaitten kanssa. Elävä luonto loi kauniit puitteet ja mahdollisti avoimemman ja vapaamman kohtaamisen kuin pastorinkanslia. Kävellessäni Lapinlahdessa  kellastuneet lehdet leijailevat puiston  puista ja näen sieluni silmin heidän istuvan penkillä, pohtien elämän suuria kysymyksiä.

 

 

Pesutupa- ja leipomorakennus "Venetsia" rakennettiin alkujaan kaksikerroksiseksi, sen ensimmäiset suunnitelmat tekivät Sebastian Gripenberg ja Magnus Schjerfbeck vuonna 1894. 1910- luvun alussa sitä korotettiin kerroksella.
Venetsia oli vallattu vielä hetki sitten.

 

Näkymä ylilääkärin huoneisiin.

 

Tapettikerrosten alta paljastuu alkuperäinen väritys. Kuva lääkärin huoneistosta.

 

Monen lattiakerroksen alta löytyy alkuperäinen materiaali

 

Pääsin vierailemaan myös myöhemmin rakennetussa jatkosiivessä, jossa sijaitsivat oikeuspsykiatrisen osaston potilashuoneet.

 

Lapinlahdessa toimii myös viehättävä kahvila.

 

 Paikka herätti minussa yhtä aikaa ihailua sen rappeutuneen kauneuden johdosta, mutta samalla haikean surullisen olon sen traagisen historian vuoksi. Mitä sairaala-alueelle tapahtuu tulevaisuudessa, on vielä hämärän peitossa. Lapinlahden lähde-projekti tarjoaa yhden vastauksen. Miljööltään se on paikka, jossa sielu lepää, toivottavasti se säilyy sellaisena jatkossakin.  Oli hienoa nähdä, että vanhaa sairaalarakennusta nyt kunnostettiin. Kiitokset Katja Liuksialalle ja Esko Tammiselle, jotka kierrättivät minua vanhassa sairaalassa.

 

 

Lähteinäni:

Sairaalapastori Lars Oscar Kjäldströmin päiväkirjat v. 1895-1901

Kalle Achté Satakolmekymmenta vuotta psykiatriaa,1974

Kalle Achté Lapinlahden sairaalan historia, 1991

Petteri Pietikäinen Hulluuden historia, 2013

 

ps. Käy kurkkaamassa myös facebook-sivujani  Löytöretkeilijän Paratiisi

 

 

 

Katjablogiuusi s100x100 q80 noupscale

Katja Weiland-Särmälä

Katja Weiland-Särmälä on väitöskirjaa tekevä taidehistorioitsija ja historioitsija sekä löytöretkeilijä kauneuden, designin ja taiteen maailmassa.