LUX: Valoa kaupungin pimeyteen

Kävin Ihastelemassa LUX Helsinkiä. Kaunis synnyinkaupunkini kylpi valossa ja kadut olivat täynnä ihmisiä. Toista oli ennen.

Aikoinaan 1800-luvun puolivälissä Helsinki oli talvisin pimeä. Vain katulamppujen himmeä valo valaisi päätietä. Valaistukseen käytettiin öljylamppuja, jotka savuttivat ja nokesivat. Ne oli ripustettu katujen kulmiin keltaisiin puupylväisiin. Valo ei riittänyt valaisemaan katua kunnolla, vaan valot toimivat pikemminkin merkkeinä ja osviittana suunnasta. Lisävalaistuksena talojen ikkunoissa loistivat kynttilät ja joidenkin kauppapuotien näyteikkunat olivat myös iltaisin valaistuja. Kun ne sulkivat ovensa, verhoutui kaupunki mustaan vaippaan.

Kappeli kauniisti valaistuna.

Hämärän tullen kuljettiin  lyhty kädessä. Säätyläisillä palvelija kulki edellä näyttäen tietä, vaikka pääsääntöisesti ylempi kerros pyrki liikkumaan omilla vaunuillaan, jolloin palvelija seisoi vaunujen takana lyhty korkealla kädessään tietä osoittaen. Iltaisin ei kenenkään, varsinkaan hienon naisen, ollut turvalista liikkua pimeillä kujilla.

Helsingin Kaupungin Museon sisäpihan Alxander Reichsteinin ihana valoteos "Menneisyyden varjot".

Toisille pimeys oli taas tarpeen. Hämärät puuhat peittyivät katujen varjoihin. Kadunkulmissa kuiskuttelivat viinatrokarit ja prostituoidut. Poliisikunta oli vähälukuinen ja eivätkä he  liikkuneet kaduilla, vaan istuskelivat pääasiassa vartiokonttorissaan, josta heidät piti hakea apuun. Usein liian myöhään.  Heidän tehtäviään hoitivatkin osin kaupungin palovartijat, jotka kiersivät katuja pitkissä ruskeissa kaavuissa ja kajauttivat: "Kello kymmenen lyönyt! Suo kautta voimasi lempeä Luoja täll´ kaupungill' tulen ja vaaran suoja! Kello kymmenen lyönyt!". Palovartijoilla oli mukanaan myös jänisräikkä ja pitkät pihdit, joilla he saattovat herätellä kadunkulmaan sammunutta tai ottaa kiinni epäilyttävän henkilön ja pyytää apua. Tosin usein oli palovartijakin ottanut miestä väkevämpää pysyäkseen lämpimänä.

Talvisin kaupungin lumimassoja ei viety pois. Jalankulkutieltä lumi heitettiin keskelle ajotietä, joka puolestaan  tasoitettiin hevosten vetämillä lumiauroilla. Tuolloin Helsingin talvet olivat vielä runsaslumisia, joten lopputalvesta jalkakäytävä oli kuin pieni kouru talojen ja ajotien välissä. Tänä talvena sitä pelkoa ei ole ollut.

Kulkiessani pitkin LUX-Helsingin viitoitettua reittiä historiallisessa keskustassa, pohdin, mitäköhän 1800-luvun puolivälissä eläneet ihmiset olisivat tuumineet nähdessään Nikolainkirkon (Helsingin Tuomiokirkon) valoshown tai miltä heistä olisi tuntunut kävellä valomeressä kylpevää Esplanadia pitkin? Varmasti sadunomaiselta.

 

Pekka Kauhasen talvisotaa kuvaava "Valon tuoja" on hieno työ. Se on kuin rikkiamuttu haamu menneisyydestä. Sotamies seisoo rikkinäisenä ja tyhjänä, kuten moni sodasta palannut.

 

Muistomerkki seisoo pyöreän pallon päällä. Itselleni se tuo mieleen miinan. Pallo heijastaa pintaansa myös Kasarmintorin maiseman. Siinä yhdistyy hienosti mennyt ja nykyisyys.

 

 

Teoksen sisällä on 105 kuvaa, yhtä monta kuin talvisodan kesto päivissä.
Laszlo Bordosin Tuomiokirkon valoteos oli huikea kokemus. Teos on saanut inspiraation Mika Vainion Konstellaatio-albumista.
Itse tulkitsin teosta tarinana Suomesta. Kirkko peittyi sekä sinivalkoisiin että punaisiin väreihin. Se muistutti minua etenkin sisällissodasta. Oli huikeaa nähdä, miten valoefektien kautta kirkko eli, muutti muotoaan ja "hengitti."

Ps. Katso Löytöretkeilijän Paratiisi facebook-sivuiltani video Tuomiokirkionvaloteoksesta.

LUX Helsinki 6-10.1. 2018 klo 17-22.

Lähde: Anders Ramsayn muistelmat

Katjablogiuusi s100x100 q80 noupscale

Katja Weiland-Särmälä

Katja Weiland-Särmälä on väitöskirjaa tekevä taidehistorioitsija ja historioitsija sekä löytöretkeilijä kauneuden, designin ja taiteen maailmassa.