Mies kotia luomassa

1800-1900-luvuilla nainen yhdistyi vahvasti kotiin.  Kirjoissa, maalauksissa ja lehdistössä painotettiin, miten koti oli naisen valtakuntaa sisustuksineen, taloudenhoitoineen ja lastenkasvatuksineen.  Naisen tehtävänä nähtiin hallita kodin  yksityistä maailmaa; hän oli eräänlainen kodin hengetär. Mies nähtiin puolestaan aktiivisena toimijana julkisessa,  kodin ulkopuolisessa maailmassa. Vai oliko jako näin selvä sittenkään?

Tutkin oman sukuni jäseniä kolmessa polvessa: isoisoisovanhempiani Aurora ja Werner von Rehausenia, jotka avioituivat vuonna 1844, heidän vuonna 1883 avioitunutta tytärtään Eliniä Oscar puolisonsa kanssa ja näiden poikaa Johannesta ja tämän tulevaa puolisoa Ettiä 1910-luvulla. Tutkimuksessani käy ilmi, että käytäntö saattoi olla monimuotoisempi. Oman sukuni miehet olivat varsin tarmokkaita kodinlaittajia. Itse asiassa joka sukupolvessa mies sisusti pariskunnan ensimmäisen yhteisen kodin. Mitä ilmeisemmin ihanteet ja käytäntö eivät aina marssineet tasatahtia.

Kyse saattaa tosin olla puhtaasta sattumasta, sillä suvussani käytännön syistä mies sai tai joutui ottamaan tämän kodinluojan roolin. Kirjeistä päätellen miehet kuitenkin uppoutuivat sisustusprojekteihinsa innolla ja rakkaudella.

 

Aurora ja Christian von Rehausenin ensimmäinen yhteinen koti Unioninkatu 9, 7, 5, 3, Eteläinen Makasiinikatu 2, Bradne Signe 1909, HKM, Helsingin Kaupunginmuseo

1840-luvulla  Christian Werner von Rehausen matkusti Ruotsista kotiin Helsinkiin nuorikkonsa Auroran kanssa. Häät oli vietetty Tukholman liepeillä, Auroran kotona, Ulriksdahlin linnassa. Morsianta 20 vuotta vanhempi sulhasmies oli jo ehtinyt ostaa heille yhteisen kodin Unioninkadulta. Kun Aurora kannettiin kynnyksen yli, oli koti jo kalustettu biedermeierhuonekaluin valmiiksi.  Tarina ei kerro, pitiköhän tuore vaimo tyylistä? Miehestään hän ei ainakaan pitänyt ja avioliitto oli varsin onneton.

Koti jäi mitä ilmeisimmin sellaiseksi kuin se silloin avioituessa oli ollut.  Huolimatta siitä, että perhe oli varakas, oli Christian varsin pihi. Hän piti kiinni rahapussista, eikä vaimolla ollut mahdollisuuksia täydentää sisustusta naisellisilla yksityiskohdilla. Tyttären, Elinin, muistelmien perusteella koti oli varsin tyylikäs, mutta karu. Siellä ei ollut kukkia, maalauksia eikä sinne oltu hankittu mitään puhtaasti esteettisistä syistä. Huonekalut olivat toki arvokkaita ja sisustus hieno, mutta kodista puuttui se viimeinen silaus, kodin henki, se mikä tekee kodista kodin. Ehkäpä se kuuluisa "naisen kädenjälki"?

Uurna, peräisin von Rehausenin suvulta.

 

Seuraavassa sukupolvessa 1880-luvulla nuori merimiespappipariskunta Auroran ja Werner Christianin tytär Elin sekä hänen puolisonsa Oscar  muuttivat Englantiin, Hulliin. Asunto Charlotte Streetillä, johon he päätyivät, oli Oscarin valitsema. Koti oli osin myös valmiiksi kalustettu. Myöhemmin, kotia vaihdettaessa Hullin parempiin kortteleihin, oli Elin käymässä Suomessa. Asunnon hankinta jäi jälleen miehen vastuulle. Oscar kävi katsastamassa useita eri vaihtoehtoja ja lähetti kirjeissä kuvauksia asunnoista. Vaimo oli asettanut kirjeissä asunnolle ehtoja, jota neuvokas puoliso yritti parhaansa mukaan täyttää. Oscar kuvaili asuntojen makuuhuoneiden tapetit, vieras- ja lastenkamarien  lukumäärät, ympäristön, pihan ja mihin huoneita olisi mahdollista käyttää. "Päätä sinä", vaimo vastasi kirjeessään. Ja Oscar päätti. Ilmeisesti kuitenkin väärin, sillä seuraavassa kirjeessä Elin  pyörsi  miehen tekemän päätöksen -ja etsintä jatkui.

Myöhemmin pariskunnan palattua  Suomeen, he asettuivat Porvoon kappalaisen taloon 1800-luvun lopulla. Pappilaa remontoitaessa käytännön vastuu remonttitöistä oli jälleen miehellä, koska Elin vietti kesälomaa lasten kanssa saaristohuvilalla.  Oscar peitti huonekalut, valitsi maalien värisävyt, osan tapeteista sekä huolehti työn sujumisesta.  Kirjeiden välityksellä lähetettiin Elinille tapettien ja kankaiden palasia ja pohdittiin huonekalujen paikkaa. Aivan yksin ei Oscarin päätöksiä tarvinnut tehdä; Elinin lähettämät ohjeet olivat usean arkin mittaisia. Aviopuoliso oli myös vastuussa puutarhan suunnittelusta. Hän kutsui Porvoon pappilaan sisarensa omistamasta Långsjön kartanosta  puutarhurin ja he istuttivat yhdessä pihalle uudet puut, pensaat ja suunnittelivat kiviset käytävät. Ilmeisesti kyse oli molemmissa tapauksissa varsin mieluisasta työstä, niin innokkaasti Oscar kuvaili projektejaan myös päiväkirjassaan.

 Vaikka vaimo oli  monen valinnan takana ja määritteli kodin tyylin ja hengen, myös miehellä oli sananvaltaa, vastuuta ja vaikutusmahdollisuuksia kodissaan. Kodinrakennus, remontointi ja puutarhan hoito vaikuttaa olleen kyseisen pariskunnan elämässä suuressa määrin yhteistyötä. Tätä puolta ei kuitenkaan julkisesti korostettu. Ehkä se ei olisi sopinut miehen imagoon tuona aikana?

Charlotte street, Hull noin vuonna 1885
Porvoon kappalaisen talo

 

Oscar ja Elin Kjäldström lapsineen, Oscarin vieressä Johannes, istumassa Rut ja Sylvia. Kuva Porvoon kappalaisen talosta 1910-luvulta.

Varsin poikkeava oli myös seuraavan sukupolven nuorenparin ensimmäisen yhteisen kodin tarina. Elinin ja Oscarin poika Johannes suunnitteli kihlajaisaikanaan vuosina 1915-16 uutta kotiaan Kolhoon morsiamensa Ettin kanssa. Suunnittelu käytiin jälleen kirjeenvaihdon kautta: Johannes ehdotti ja teki hankinnat, Etti hyväksyi. Hämmästyttävää kyllä, tuleva vaimo ei kertaakaan matkustanut paikan päälle katsomaan tulevaa kotiaan. Myös asunnon valinnan oli Johannes aikoinaan tehnyt yksin.

Kirjeenvaihdossa pohdittiin paljon, mitä nuori perhe tarvitsisi. Makuuhuoneeseen Johannes valitsi valkoiseksi maalattuja huonekaluja: "huvilasängyt" ja yöpöydät. Vierashuoneeseen hankittiin vaatimattomampi pukkisänky. Ruokasaliin tuli tummaksi ootrattuja huonekaluja. Budjetti oli tiukka: 500 markkaa -joka tosin ylitettiin sadalla markalla. Osa huonekaluista teetettiin vankilassa, tämä saattoi olla paitsi kustannuspoliittinen, osin myös eettinen valinta. Johannes sisusti vaivalla: hän valitsi tarkkaan värit ja materiaalit. Kirjeessään Ettille hän ylpeänä hän kertoo, miten asetteli keltaiseksi maalatun "soman hyllyn" ryijyn päälle. Ainoastaan verhot tuleva vaimo valmisti itse. Johannes saikin kolmasti lähettää ikkunoiden mitat vaimolleen, koska ne oli aina puutteellisesti mitattu.

Pieniltä riidoiltakaan ei vältytty. Johannes oli hankkinut oma-aloitteisesti serviisin seitsemälle hengelle. Jouluna Johannes pahoitti kovin mielensä appivanhempien lahjasta: 12 hengen astiastosta. Sen hän koki epäluottamuslauseeksi oman valintansa suhteen. "Oliko Etti ollut lahjan takana?", Johannes kysyy surullisena kirjeessään.

Johannes Kjäldström ja Etti os. Hannula
Johanneksen, Editan ja Hilkka-Liisan Kolhon koti vuonna 1917
Johannes työhuoneessaan.

Paitsi tarmokkaat miehet kodinsisustajana, minua yllätti myös, että 1800-luvulla uutta kotia sisustettaessa ei perintöhuonekaluja juurikaan käytetty, vaan nuoren parin kodit sisustettiin kulloiseenkin ajan henkeen ja tyyliin. Sukupolvesta toiseen periytyneet arvohuonekalut tulivat koteihin vasta vuosien jälkeen suvun kartanoita myytäessä ja vanhempien kuoltua.

Uppoutuessani sukuni menneisyyteen, huomaan ilokseni, miten jokaisesta kodista on jäljellä esineitä, joita minä puolestani nyt vaalin omassa kodissani. Koskettaessa ohimennessäni vanhaa kaappia, ajattelen isoisääni.

 

Katja Weiland-Särmälä

Katja Weiland-Särmälä on väitöskirjaa tekevä taidehistorioitsija ja historioitsija sekä löytöretkeilijä kauneuden, designin ja taiteen maailmassa.

Seuraa meitä somessa