Mikä maksaa?

Aina välillä saan kyselyitä joistain esineistä, joita ollaan myymässä. "Minkähän arvoinen tämä onkaan?"

 

Täytyy olla tarkkana vastatessaan. Ensinnäkin tulee ottaa huomioon esineen muistoarvo omistajalleen. Se on saatettu saada mummilta rippilahjaksi. Mummia ei enää ole ja esine nostaa arvoaan jo pelkkänä muistona hetkistä mummin kanssa. Silloin neuvoisin, älä myy. Sellaista rahaa ei olekaan, jolla muistoja voisi myydä.

Sitten on esineet, joilla on ns. museaalinen tai historiallinen arvo. Esine saattaa olla sellainen, että sen oikea paikka olisi museossa ja tuolloin sen hinnan määrittely on hankalaa. Vertailukohtia ei välttämättä ole. Historioitsijana toivoisi sellaisen "kansallisaarteen" päätyvän kaikkien iloksi.

Tässä huikea paksu kirja täynnä kirjontamalleja, -ohjeita ja mallitilkkuja 1900-luvun alusta. Hintaa mahdoton määritellä. Pollin pihankotimuseo.

Joskus kysyjä tuo eteeni elämää nähneen, kolhuisen, naarmuisen ja kovassa käytössä olleen esineen. Silloin sen arvo ei ole sama kuin priimakuntoisen yksilön. Käyttöarvoa on, muttei välttämättä suurtakaan myyntiarvoa. Kannattaa miettiä, onko siitä enemmän iloa itselle kuin muutamasta kymppilappusesta.

Entäs sitten kun hinta on jo periaatteessa googlattu netistä. "Netissä näistä on pyydetty 240 euroa". Kyllä, kyllä. Pyytäähän voi mitä tahansa. Eri asia on se, ostaako kukaan sillä hinnalla. Sama esine voi olla eri foorumeilla: kirppis, antiikkikauppa, huutokauppa tai nettikirppis aivan eri hinnoissa. Esimerkiksi nettikirppiksellä esinettään kaupittelevan henkilön  ei kannata  sokeasti tuijottaa antiikkikauppojen tai -messujen hintatasoa. Messupöydistä maksetaan samoin kuin kauppatiloista vuokraa, lisäksi esineiden hinnoittelussa tulee huomioida mahdollisten myyjien palkat. Rehellinen kauppias myy kuitilla ja lisää alvit hinnan päälle. Täytyy myös muistaa, että kauppias on ostanut esineen tiettyyn hintaan ja tarkoitus on luonnollisesti tehdä myös voittoa.

Yksityinen myyjä nettiavaruudessa välttää kaikki nämä karikot -ainakin vielä. Tosin kovan luokan nettikaupustelua on myös alettu valvoa. Ostajan ja myyjän täytyy myös huomioida riskit: netissä voi myös joutua helposti huijatuksi. Livetilanteessa se on vaikeampaa. Ostin kerran  kirpputorilta Kupittaan saven esineen, jonka ostohetken jälkeen huomasin vialliseksi: hintalappu oli sopivasti halkeaman päällä. Marssin takaisin myyjän luo ja sain ostoksestani rahat takaisin. Virtuaalisessa kaupankäynnissä esimerkiksi rikkoutuneen esineen palauttaminen voi olla ongelmallista kun yksi syyttää postia, toinen ostajaa ja kolmas pakkaajaa.

Vanhat tuotekuvastot kertovat myös arvotusten muuttumisesta. Nyt arvokas harvinaisuus on saattanut olla valmistusajankohtana "yksi monien joukosta". Myöhemmin mainetta niittänyt suunnittelija tai sarjan pieni valmistusmäärä saattanut nostaa arvoa.

Mikä on sitten esineen oikea arvo? Se onkin vaikeampi määrittää. Vakuutusyhtiöt kyllä  määrittävät esineen tiettyyn summaan tai pesänjako- tai avioerotilanteissa esineet arvotetaan jonkin mittarin perusteella. Näissä tilanteissa esineitä voidaan kuitenkin arvottaa ylös- tai alaspäin huomioimatta kaikkia esineeseen liityviä arvoja.

Onko esineellä olemassa jokin kiveen hakattu arvo? Esimerkiksi arvometalleilla on aina jokin mitattavissa oleva arvo. Kultakorun voi myydä romukultana, mutta silloin hinnassa ei huomioida käsityötä eikä designia.

Tässä vanhojen markkojen myyntiarvoa messuilla. Kukapa olisi uskonut 1980-luvulla, että markka on suhteessa arvokkaampi kuin satanen...

Kysynnän ja tarjonnan laki pätee pitkälle antiikkimarkkinoilla."Katso hinta myytyjen tuotteitten perusteella" on periaatteessa hyvä neuvo. Keräilijä voi kuitenkin maksaa kauan metsästämästään kokoelmansa puuttuvasta palasesta enemmän kuin tavallinen ostaja. Tai huutokaupassa korotustilanne  saattaa niin sanotusti  riistäytyä käsistä ja vääristää esineiden hintaa: huudetaan voittaakseen, vaikka itse esineen arvo ei todellisuudessa vastaisikaan loppusummaa.

 "Oikea hinta on se, millä esine vaihtaa omistajaa" on yleinen fraasi.  Esineen arvo ei kuitenkaan aina ole se, minkä joku suostuu maksamaan. Kuvitellaanpa vaikka tilanne, jossa arvokas taulu vaihtaa omistajaansa ilman että myyjä tai asiakas tunnistavat maalauksen ns. arvotauluksi. Vaikka maalaus myytiin pilkkahintaan, on sillä myös  todellinen "salattu", potentiaalinen arvo, joka jäi tunnistamatta.

Tiettyjen esineiden kuten vaikka kellojen, postimerkkien tai vanhojen rahojen ostajalla ja myyjällä tulee olla asiantuntemusta. Se tulee vain alaa opiskelemalla ajan kanssa.

 

Mahdollisimman alkuperäisenä säilynyt esine on aina arvokas. Tässä Franckin pullossa on säilynyt rottinkikoriste, joka nostaa sen arvoa.

Esineiden arvo putoaa usein myös, jos ne "poistaa paketista". Vähän kuin autokaupassa, jossa auton arvo laskee ensi kilometreillä autokaupasta pois kurvailessa.  Seurasin nettihuutokauppaa, jossa avaamaton, vielä muovikääreissä oleva Arabian 1960-luvun neljän kupin ja aluslautasen setistä kilpailtiin kiivaasti. Hinta nousi nopeasti  pilviin. Syynä oli se, että esineet olivat "korkkaamattomia", seikka, jota tietyt keräilijät suuresti arvostavat.

Olen nähnyt vastaavia priimakuntoisia irtokuppeja myytävän noin 15 euron kappalehintaan.  Nyt tämä avaamaton -takuulla käyttämätön- paketti myytiin lähes 170 eurolla.  Lopulta viimeisen huudon tehnyt kertoi ottavansa astiat heti käyttöön. Ikävä kyllä sen jälkeen kuin paketti on purettu, ei astioiden arvo ole enää sama. Mutta ehkäpä niitä ei olekaan koskaan tarpeen myydä eteenpäin.

Ryijyt ja käsityöt ovat pitkään olleet Suomessa aliarvostettuja. Hienon ryijyn on saanut vastaavan tarvepaketin hinnalla. Halvemmallakin. Työlle ei ole laskettu mitään hintaa. Nyt näyttää siltä, että trendi on kääntymässä. Vanhoille käsitöille osataan pikkuhiljaa antaa arvoa ja niitä myös käytetään luovasti sisustuksessa esimerkiksi ryijyjä mattoina tai täkänöistä ja räsymatoista on tehty tyynyjä.

"Hyvä esine, tunnettu suunnittelija ja harvinaisuus on aina arvossaan", Hyvä nyrkkisääntö, mutta myös "muotioikut" nostavat esineiden hintoja. Vielä 20 vuotta sitten vanhat talonpoikaisesineet ja -huonekalut olivat kovassa huudossa. Nyt vastaavaa hypeä näkee 1950-60-lukujen huonekaluilla ja designesineillä. Täytyy myös muistaa, että muoti muuttuu. Esine, joka ei ole nyt kovinkaan suosittu nyt, saattaa nostaa arvoaan myöhemmin "tuulensuunnan" käännyttyä ja päinvastoin. Joskus kannattaa odottaa, joskus kannattaa toimia heti: riippuen siitä onko "oikea hetki" ostaa tai myydä. Arvoa mitatessa ja tuulen suuntia haistellessa kristallipallo olisi hyvä olla olemassa.

Artekinkin tuotteet olivat aluksi tarkoitettu "koko kansalle" joka kodin iloksi. Vielä 1930-40-luvuilla tämä lupaus aika hyvin toteutuikin. Alvar olisi varmaan tippunut jakkaralta kuullessaan, missä hinnoissa ne tänään pyörivät.

 

ps. Käy tutustumassa myös Helsingin Sanomissa ilmestyneeseen Hanna Uusitalon juttuun "Onko kaappiesi kätköissä aarre?" kerron siinä lisää mm. siitä, miten voit tunnistaa arvokkaan esineen.

 

 

 

 

Katjablogiuusi s100x100 q80 noupscale

Katja Weiland-Särmälä

Katja Weiland-Särmälä on väitöskirjaa tekevä taidehistorioitsija ja historioitsija sekä löytöretkeilijä kauneuden, designin ja taiteen maailmassa.