Muistojen pappila

Olen ajanut useasti Inkoon pappilan ohi. Se on paikka, jossa väitöskirjani päähenkilöt Elin ja Oscar Kjäldström elivät viimeiset vuotensa.  Elinille Kjäldströmille paikat ja tilat olivat hyvin merkityksellisiä. Muistelmissaan ja muissa teksteissä hän ikuistaa eri pappiloiden sekä ulkoiset puitteet että paikan ”hengen”.   Viime kesänä vihdoin pääsin tutustumaan Inkoon pappilan ovien sisäpuolelle.

Elin ja Oscar lapsineen 1900-luvun alussa. Mukana myös morsian Gerda Jernström.

Elin ja Oscar Kjäldström muuttivat elämänsä aikana peräti kaksitoista kertaa. Osa muutoista tapahtui paikkakunnalta toiselle ja kaksi maasta toiseen, Suomesta Englantiin ja takaisin. Vanhempana, pariskunnan käydessä viidettäkymmenettä,  osan lapsista jo muutettua pois kotoa, oli jälleen aika lähteä. Elin kirjoitti tuolloin haaveilleensa jo  pitkään asumisesta maaseudulla.  Elinin toiveissa pappilaa ympäröisi metsä ja meri ja sen ikkunasta näkyisi oma kirkko. Kaikki nämä toiveet toteutuivat Inkoon pappilassa, jonne perhe muutti vuonna vapun alla vuonna 1914.

Inkoon pappilassa oli muistelmien mukaan lämmin ja kotoinen tunnelma, huoneet olivat valoisia ja viihtyisiä. ”Huoneita oli kaikkiaan kuusi, lisäksi oli kanslia, halli ja keittiö. Kaikki yksinkertaista ja vanhanaikaista, ja siksi meille niin soveliasta, emmehän mekään enää kuuluneet uuteen aikaan.” Elin kirjoittaa.

Inkoon pappilan Oscar ja Elin kokivat paikaksi, josta tulisi heidän viimeinen pysähdyspaikkansa ”vanhuuden koti, josta muuttaisimme seuraavan kerran vain ikuisuuden valtakuntaan.” Alussa tosin molemmat kaipasivat kaupunkielämän eloisuutta maaseudun rauhan sijaan - etenkään Oscar ei heti kotiutunut Inkooseen, vaan kaipasi vanhaan pappilaan, ”kotiin” Porvooseen.

Puutarha oli ollut aikoinaan kaunis. Elinin ja Oscarin tytär Ruth opiskeli puutarhuriksi ja Inkoon pappilan puutarha oli hänen koe-areenansa.

 

Inkoon pappilassa vietettiin myös Elinin ja Oscarin kahden lapsen Josefin ja Ruthin häät.

Josefille ja tämän morsiamelle Valborgille oli järjestetty edellisenä iltana  yllätysillallinen. "...marjapensaan kukat olivat kukkineet varhain ja sato oli nyt parhaimmillaan, joten poimimme maljakoihin rukiinjyviä, punaisia-, ja mustiaviinimarjoja sekä karviaismarjoja. Koristelimme kukkasin ruokapöydän ja salin. Kun olimme saaneet kaiken valmiiksi, oli ruokakin jo pöydässä. Kello kahdeksalta kotimme loisti juhla-asussaan: kynttilöiden valot kimaltelivat kattokruunun kristalleissa spektrin sävyissä. Inkoon pappila oli kuin pieni sädehtivä jalokivi nuorenparin ajaessa avattujen porttien läpi pihaamme.... Tähtikirkaana iltana pari käyskenteli puutarhassamme kuten niin monena iltana vuosien varrella. Heidän pitkä odotuksensa oli nyt johtanut onnelliseen päätökseen"

Elin kertoo muistelmissaan, miten hän koristeli pappilaa puutarhan antimilla vihkiäisiä varten: "Aikaisin seuraavana aamuna hieman ennen kuutta menin puutarhaan keräämään lisää kukkia saliin, jossa vihkiminen oli määrä pitää. Olimme koristelleet kaakeliuunin kranssein ja koko huone oli ympäriinsä kukitettu uusin, tuorein kukkasin....Valborgilla oli kädessään valkoisia ruusuja ja Josefilla valkoinen georgia napinlävessä."

Pappilaan liittyyi paljon onnellisia muistoja, ja niitä raskaampiakin - etenkin sisällissodan vuosilta.  Inkoon pappilasta tuli  molempien viimeinen pappila. Elin kuoli vuonna 1928 ja Oscar ehti vaikuttaa Inkoossa peräti viisikymmentä "viimeistä vuottaan" vuoteen 1955 saakka. Hänestä on jäänyt elämään paljon legendoja paikkakuntalaisten keskuudessa. Hän oli vanha, ehkä hieman pelottavakin mies, joka vaati seurakuntalaisiltaan kuria ja nuhteettomuutta.

Inkoon pappilalla on minulle myös hyvin henkilökohtainen side, Oscar ja Elin ovat  isoisäni vanhemmat. Itse pappilaa en tuntenut tätä ennen muuten kuin vanhojen kirjeiden, kertomusten, muistelmien, valokuvien ja piirrosten kautta. Se tunne, kun astuin sisään pappilaan, oli hämmentävä: talo oli tuttu, mutta yhtä aikaa vieras. Kävellessäni eri huoneissa yritin aistia menneisyyden kaikuja, olisiko isoisovanhempieni elämästä enää mitään jäljellä?

Romantikko minussa uskoo, että taloillakin on sielu ja jokainen jättää sinne jälkensä.

 

 

Niin, oliko mitään jäljellä? Ehkäpä.

Oppaani seurakuntamestari Jörgen Nyman kertoi löytäneensä aikoinaan talon vintiltä vanhat valkoiset penkinpäädyt. Hän vei ne kunnostettavaksi ja niistä rakennettiin uusi penkki. Penkki on nyt Degerbyn kirkkomaalla. Sen äärellä useat vastavihityt parit kuvauttavat itsensä. Voiko kauniinpaa jälkeä jättää?

 

 

 

 

 

 

 

 

 


 

Katjablogiuusi s100x100 q80 noupscale

Katja Weiland-Särmälä

Katja Weiland-Särmälä on väitöskirjaa tekevä taidehistorioitsija ja historioitsija sekä löytöretkeilijä kauneuden, designin ja taiteen maailmassa.