Esineet kertovat tarinan

 

Omassa väitöskirjassani tutkin tallentamisen traditiota ja sitä, miten esineetkin kantavat arvokasta muistitietoa ja historiaa. Suvun vanhat esineet ovat, jos eivät välttämättä museaalisesti, niin ainakin ainakin suvun oman historian kannalta merkittäviä. Pelkkä muistitieto esineiden historian selvittämiseksi ei usein riitä, samassa suvussa esineen historia saatetaan kertoa erilailla, kun muistajia on useampia. Sukumme 1700-luvulle ulottuvan perhearkiston kautta on mahdollista selvittää lähes kaikki sukumme hallussa olevat esineet ja niiden alkuperä. Sukuni arkisto on todelinen tutkijan aarreaitta, joka sisältää laajan kokoelman kirjeitä, testamentteja, omaisuusluetteloita, valokuvia, huutokauppaluetteloja, tilikirjoja ja asuntojen sisustuksia sekä pohjapiirustuksia.

Ilmiselvästi sukumme jäsenet ovat rakastaneet esineitä.  Vanhoihin kodin pohjapiirroksiin on piirretty paikalleen myös osa sukumme vanhoista esineistä. Esinehistoriaa on myös tallennettu muistelmiin, joissa on kerrottu, kenelle ne ovat kuuluneet ja miten ne on aikoinaan saatu. Useissa testamenteissa on myös ohjeistettu, miten tietyt esineet tulee periyttää. Näin haluan myös itse toimia.

Kuva sukumme kodista Helsingistä, Fredrikinkadulta 1870-luvun lopulta.

 

Kuvaamalla esineitä ja kotia tallentaa myös miljöitä ja sisustuksia jotka muuttuvat, katoavaa kulttuurihistoriaa. Myös varkauksien ja vakuutusten varalta on hyvä kuvata esineitä. Tai sitten, mikäli on luopumassa jostain arvokkaasta.

Vanhojen valokuvien kautta voi myös todentaa esineen provenienssin, alkuperän. Nyt, varkauksien tai taideväärennösten noustessa pinnalle mielestäni olisi ihan paikallaan, että myyjä pystyisi osoittamaan maalauksen tai arvoesineiden omistushistorian. Antiikkiliikkeistä tai huutokaupasta hankittujen esineisiin harvoin liitetään niiden omistushistoria tai kerrotaan, mistä kartanosta tai pappilasta ne ovat peräisin. Ymmärrän kyllä, että tietty diskreettiys on sallittava suvun tai yksityishenkilön luopuessa arvokkaista esineistään. Sitä ei haluta tehdä julkisesti. Tietoa esineen alkuperästä ei tarvitsisi käyttää markkinoinnissa, mutta näkisin, että tieto esineen edellisestä omistajasta voisi siirtyä esineen seuraavalle omistajalle. Näin esineen historia kulkisi esineen mukana. Se myös turvaisi ostajaa edes jollain tasolla väärennyksiltä ja varkauksilta. Olisi myös tutkijan kannalta hienoa, mikäli arvoesineiden mukana kulkisi dokumentoitu omistushistoria: luettelo taidenäyttelystä, josta työ on hankittu tai jossa työ on ollut esillä. Kirjeet ja kuvat maalauksesta tai huonekaluista erilaisissa kodeissa vuosien varrella. Myös vanhat testamentit, perunkirjat ja mahdolliset huutokauppaluettelot, joissa esine on mainittu, olisivat hyvä referenssi, jotka voisi liittää esineen yhteyteen.

Yksityiskohta vanhasta astiakaapistamme. Se on yläosa vanhasta pohjalaiskaapista, joka oli niin korkea, ettei se mahtunut kokonaan huoneeseen.

Sukumme kesähuvila on ollut ilonamme jo monta sukupolvea. Päätin kuvata vanhat esineet mökillämme ja liittää niiden yhteyteen niiden kantaman historian.

Tallentamisen aatteesta innostuneena kävin tätini kanssa läpi mökillä olevia muita esineitä, jotka siellä ovat olleet vuosikymmeniä. Kyselin niiden historiaa: kuka ne oli tehnyt, mistä kuolinpesistä ne olivat tulleet ja mitä korjauksia niihin oli mahdollisesti vuosien saatossa tehty. Osan esineistä tunnistin myös sukumme vanhoista valokuva-albumeista. Ne olivat vaeltaneet kodeista toiseen ja päätyneet lopulta viimeiselle lepopaikalleen mökille. Mökkimme esineistö on säilynyt hyvin pitkälti isovanhempieni perimien ja hankkimien esineiden pohjalta.

Huvilalla on paljon huonekaluja, maalauksia ja esineitä, jotka ovat "aina" kuuluneet sinne. Osa niistä on kuitenkin huomattavasti  huvilaa vanhempia. Yksi kauneimmista esineistä on mielestäni vanha kapioarkku, jossa lukee Maria Mattsdotter ja vuosiluku 1844. Kukaan ei ole aivan varma, onko arkku saatu jostain vanhalta sukulaiselta vai ostettu antiikkiliikkeestä. Isoäitini rakasti nimittäin jo 1950-luvulla vanhoja tavaroita ja pelasti niitä talojen aitoista sekä juhannuskokoista. Täytyy käydä läpi vanhoja kirkonkirjoja, josko tällainen Maria Mattsdotter jostain sukuhaarasta löytyisi. Onneksi nekin ovat nykyään kätevästi verkossa.

 

Talonpoikaiskäsitöissä on omaa hehkuaan. Pienet yksityiskohdat kertovat usein paikallisesta perinteestä. Joskus tämän tyyppinen detalji saattaa "kavaltaa" tekijän. Paikallishistoria saattaa tuntea taitavan puusepän henkilöllisyyden.
Tämä talonpoikaismestarin koristelu viittaa siihen, että hän on mahdollisesti ottanut esikuvia Taivassalon kirkon puukoristeluista tai lähikartanoiden esineistöstä.

Monesti esine itsessään saattaa jo kertoa oman historiansa. Se voidaan paitsi tyylillisesti ajoittaa johonkin aikaan ja tekijän puumerkin tai leimojen kautta jopa jonkun tekemäksi. Omistushistorian selvittäminen on sitä vastoin ilman lähdemateriaalia vaikeampaa. Kurkkaa kuitenkin esineen taakse: joskus sinne on kirjoitettu omistajan nimi tai talon osoite, johon on oltu muuttamassa tai johon esine on tehty. Esimerkiksi Karjalan evakkomatkalla olleista esineistä voi löytyä perheen sukunimi tai tutkimani pappisperheen esineistä luki paitsi perheen oma, myös seuraavan pappilan nimi, johon oltiin muuttamassa. Eihän toki esine saanut hukkua matkalla. Joskus kuolinpesiä jaettaessa esineet on myös nimetty seuraavan omistajan mukaan, ja esineen taakse on merkattu uuden omistajan nimi.

Huvilassamme olleissa sängyissä on nukuttu jo yli sata vuotta. Selvitin niiden historian valokuvien sekä hauskan kirjeen avulla. Kirje on kirjoitettu 1900-luvun alussa. Siinä isoisäni äiti kirjoittaa tyttärelleen vanhoista sängyistä löytynee "hyregästejä", viitaten todennäköisesti luteisiin. Vanhat sängyt poltettiin ja uudet hankittiin. Nämä sängyt kulkevat yhä nimellä "rovastinsängyt".
Vanha valokuva vuodelta 1910 kertoo sänkyjen kuuluneen jo tuolloin sukumme makuuhuoneeseen.

 

Sukuni naisten kutoma ja muistitiedon mukaan Hulda Potilan suunnittelema elämänpuu-ryijy vuodelta 1932.

Esineen tunnearvo nousee, kun tietää sen kulkeneen suvussa jo monta sukupolvea. Kun esineen historian tietää, nousee myös kynnys sen poisheittämiselle. Rikkinäisenkin esineen mielummin korjaa kuin korvaa toisella. Syntyy tallentamisen traditio. En tosin usko, että kukaan sukumme aarteista haluaa luopua, mutta toivon, että historian ja tarinoiden tallentamisen kautta myös jälkipolvi ymmärtää niiden aineettoman arvon

Tarinoissa suvun esineet heräävät henkiin: rovastin sängyt, Marian kapiokirstu, vanha astiakaappi ruusukoristeineen tai perinteinen hääparia kuvaava kapioryijy, joka kudottiin lopulta naimattomaksi jääneen tätini toimesta. Juodessani isoäitini ostamista kupeista aamukahvia tunnen olevani osa sukupolvien ketjua.

 

Näistö Esteri Tomula Kehäkukkia on aikoinaan pesty suolavedessä ja rikkoutuneita yksilöitä on täydennetty kirppareita.

 

Kerron esineistä ja niiden historiasta myös Pia-Maria Lehtolan juontamassa kulttuuriykkösessä, jossa olen haastateltavana Riko Eklundhin kanssa. Voit kuunnella haastattelun Yle Areenassa tästä linkistä.

 

 

 

Katjablogiuusi s100x100 q80 noupscale

Katja Weiland-Särmälä

Katja Weiland-Särmälä on väitöskirjaa tekevä taidehistorioitsija ja historioitsija sekä löytöretkeilijä kauneuden, designin ja taiteen maailmassa.