Viime viikot olen lukenut tutkimustani varten Sylvia Kjäldströmin kirjeitä Kiinasta kotiväelleen Suomeen vuosilta 1914-22. Hallussani on myös hänen valokuva-albuminsa tuolta ajalta.
” Olen ollut jo puolitoista viikkoa ihanassa Kulingissa. Auringonpaisteisia ihania päiviä on ollut melkein koko ajan. Hunanissa emme koko kevään kuluessa nähneet montaakaan kertaa aurinkoa. On ollut niin sateista ja kosteaa siellä koko kevät. Tämä vuoristoseutu on kauneinta, mitä olen nähnyt. Kantotuolissa tulin ylös kuuden miehen kantamana. Syvän kuilun reunoja tai seinää ylös kiemurteli tie. Se oli parhaasta päästä kivirappusia. Kovaa kyytiä mentiin ylös. Aina oli kapean tien toisella puolella korkea vuorenseinämä ja toisella puolella äkkijyrkänne. Kun vilkaisi alas tasangolle päin oli kuin olisi katsellut karttaa. riisipellot siellä olivat pienten ruutujen näköisiä. Kuling-siirtola oli sijoitettu korkealle, melkein vuoren huippujen korkeudella olevaan kapeaan laaksoon. Laakson pohjassa kohisee puro, jossa on aina jonkunverran vettä.,mutta jos päivänäkin sataa, on se vuolas ja täynnä vettä muodostaen useaan paikkaan suurenmoisia putouksia."
Sylvian kirje veljelleen Josefille 1916
Lähtiessään Kiinaan oli Sylvian toiveena toimia erityisesti naisten parissa. Evankeliumin leviämistä naisten keskuuteen pidettiin erityisen tärkeänä, sillä kiinalaiset äidit toimivat lasten kasvattajina välittäen heille kulttuurinsa ja uskontonsa. Varakkaiden kiinalaisten moniavioisuus, lapsikihlajaiset ja tyttöjen typistetyt jalat herättivät lähetyssaarnaajissa vastustusta ja he pyrkivät muuttamaan vallitsevia käytäntöjä.
Kiinalaisen käsityksen mukaan tytöt olivat heikkolahjaisempia, eikä heidän koulutukseensa kannattanut haaskata aikaa. Opettajatar Sanni Lampen kuvaa vuonna 1914 vuosikertomuksessa kiinalaisten vastahakoista asennetta tyttöjen koulutusta kohtaan. ”Mutta jos tytöt eivät opi mitään? Eikö opettaja ole ajatellut, että tytöt ovat typeriksi syntyneitä sieluttomia kappaleita? ----Ei opettaja sellaista ajatellut. Oppivathan pojatkin. sama Jumala molemmat luonut, molemmille ymmärryksen antanut.”
Niin Kiinassa kuin Afrikassakin suomalaiset naislähetit herättivät aluksi suurta kummastusta. Varsinkin lähettien naimattomuutta ihmeteltiin. Yleinen käsitys oli, että lähetit olivat naisia, joita kukaan ei ollut Suomessa huolinut puolisoikseen. Kiinalaisille Sylvian naimattomuus oli jatkuvan ihmetyksen aihe, sillä heidän perinteensä mukaan avioliitto kuului naisen elämään. Kulttuurieroista johtuvia väärinkäsityksiltä kiinalaisten ja lähettien välillä ei voinut aina välttyä. Naislähettien majoittamiseen liittyi myös ongelmia. Sylvian välillä asuessa toisissa lähettiperheissä, kiinalaiset tulkitsivat tämän perheen isännän jalkavaimoksi. Kunnioituksen puute näkyi myös konkreettisesti: naimattomien naisten antamia käskyjä ei usein toteltu, eikä heidän opetuksiaan kuunneltu. Pikku hiljaa he kuitenkin alkoivat saavuttaa paikallisten kunnioituksen. Suomalaiset, koulutetut naislähetit opettivatkin monelle uudenlaisen, naimattoman naisen, roolimallin.
Suomen Lähetysseuran ensimmäiset naislähetit eivät työnsä alkuaikoina voineet tehdä työtään yhtä vapaasti kuin mieskollegansa. Tämä johtui siitä, että kiinalainen nainen ei tuolloin vielä voinut kulkea yksin kadulla, ja naimaton, itsenäisesti liikkuva ulkomaalainen nainen olisi tähän tottuneille paikallisille ollut täysin outo ilmestys.
Lähetysasemat, joissa suomalaiset lähetit asuivat yhdessä kiinalaisten palvelijoiden kanssa, oli rajattu ympäristöstään muureilla. Yleinen määräys oli, että naislähetit saattoivat liikkua muurien sisällä vapaasti, mutta ainoastaan naimisissa olevat naiset saattoivat liikkua muurien ulkopuolella miestensä kanssa. Niinpä alkuaikoina naislähettien oli pysyttävä lähinnä aseman muurien sisällä, ”muurien vankeina”. Naislähetit joutuivat aina ulkona liikkuessaan käyttämään kantotuolia. Pienemmissä lähetyskeskuksissa oli tosin vapaampaa ja Sylvia uskalsi liikkua jalan myös muurien ulkopuolella. Myöhemmin työn veteraanit uskoivat juuri tällaisen paikallisten tapojen noudattamisen auttaneen luottamuksen voittamisessa, vaikka näiden normien mukaan eläminen olikin alkuun raskasta.
Periaatteessa naislähetti oli tasaveroinen mieslähetin kanssa. Todellisuudessa näin ei ollut, mikä näkyi mm. matalammassa palkkauksessa sekä ilmeni käytännön työssä. Syyt löytyvät paitsi kiinalaisen kulttuurin asettamista rajoituksista, myös oman kulttuurin arvoissa. Osittain nämä myös tukivat toinen toisiaan: kiinalaista kulttuuria saatettiin käyttää perusteena sille, ettei naisläheteille haluttu antaa valtaa, vaikka todelliset syyt olivatkin länsimaisen patriarkaalisen yhteiskunnan arvojen heijastumisesta lähetystyöhön.
Naislähetystyöntekijänä Sylvian asema muodostui kuitenkin varsin itsenäiseksi. Hän sai vastuulleen Tsingshin sairaalan. Sylviasta, olosuhteiden pakosta -koska pätevämpää miestä ei ollut tarjolla- tuli sairaalan johtajatar. ”Nyt työ on jätetty minulle raukalle, joka en tunne oloja enkä osaa kieltä”. Sylvia kirjoitti veljelleen.
Ongelmia tuotti erityisesti länsimaisen mieslääkärin puute. Tätä olisi tarvittu paitsi hoitotyöhön, myös sairaalaa johtamaan. Sairaalassa työskentelevän kiinalaisen mieslääkäri tohtori Yun mielestä toimiminen naisen alaisuudessa ei ollut sopivaa. Sylvia huolehti paitsi sairaalan taloudesta ja töiden organisoinnista, myös käytännön poliklinikkatyöstä. Loppujenlopuksi työ sujui sairaalassa kummempia ristiriitoja: kiinalaisia soveliaisuussääntöjä noudattaen Sylvia hoiti nais- ja tohtori Yu miespotilaat. Kenties ulkomaalaisten kunnioitus osin korvasi tohtori Yulle Sylvia sukupuolista vajavaisuutta.
Ajattelipa silloisesta lähetystyöstä ja sen työskentelymetodeista mitä tahansa, ei voi kieltää ihailevansa näiden ihmisten uskoa ja pioneerihenkeä. Heidän ponnistelunsa vaikeissa olosuhteissa, sisällissodan keskellä ja alituisessa rosvolaumojen hyökkäyksien pelossa tuntuvat uskomattomalta suoritukselta. Mitä rohkeutta vaatikaan tuohon aikaan nuorelta naiselta lähteä toiselle puolelle maailmaa, osaamatta kunnolla vierasta kieltä ja tietämättä, milloin -jos koskaan- palaa takaisin. Lähetystyö koettiin kutsumuksena ja elämäntehtävänä. Sairastuttuaan tuberkuloosiin ja perheen pyytäessä häntä palaamaan kotiin, Sylvia kirjoittaa: "minun paikkani on nyt täällä".
Sylvian ja hänen äitinsä kirjeenvaihtoa lukiessa mieleeni iskee haikeus. Kirjoittaessaan kirjeitä he eivät tienneet, etteivät tapaisi koskaan enää.
Kaikki kuvat Sylvia Kjäldströmin kotialbumista. Yksityisarkisto.