Rakkaudesta Hankoon

 

Kesän alussa pohdin, mistähän tämä kesä muistetaan. Tuleeko tästä muutosten kesä vai painuuko se mieleni sopukoille yhtenä monista samankaltaista? Kesiksi, jotka koostuvat lasten naurusta, vesileikeistä, samppanjalasien kilistelystä, aurinkorasvan tuoksusta ja hiekasta varpaiden välissä?

 

Olen kesäihminen ja tunnen tuolloin eläväni täyttä elämää. Nautin ilmassa leijuvan sireenien huumaavasta tuoksusta, kunnes se vaihtui jasmiiniin. Näen kesänkulun pitkälti luonnon kautta ja tunnen pientä haikeutta aina jokaisen kukintokauden päätteeksi: pieni osa kesää on ohi. Alkukesästä surin jopa voikukkien kukinnon päättymistä.

 

Rakastan pieniä yksityiskohtia: seppeleitä ja kukkakimppuja porteilla ja pelargoniaruukkuja rappusilla.

Palauttaessani mieleeni kuluneen kesän huippuhetkiä, mieleeni ei tule yhtä erityistä. Parasta kesässäni ovat olleet kiireettömät aamut ja  mahdollisuus nauttia Hangon luonnosta. Tuntea auringon hyväily ruskettuneella iholla ja  suvituulen puhallus kasvojani vasten. Lenkkeillä pitkin rantaviivaa, pysähtyä kuuntelemaan laineiden liplattelun ääniä Plagenin rannalla.

Olen vuosien varrella kuvannut vanhaa penkkiä eri aikaan Monetin heinäsuopien hengessä. Se muuttaa tunnelmaansa säiden mukaan ja aamu- ja iltavalaistuksessa.
Nyt loppukesästä penkki odottaa rakastuneita pareja ja yksinäistä vanhusta istahtamaan sen syliin ja ihailemaan merta.

Eräs mieleenpainuvimmista hetkistä oli ihana illallinen ystävien kanssa upeassa Bellevuen vanhassa Pensionaatissa. Vanhan rakennuksen puupinnat, tuoksu ja atmosfääri oli jotain sanoinkuvailematonta. Siellä tunsin siirtyväni ajassa taaksepäin päiviin, jolloin palvelusväki tervehti kesävieraita, lapset olivat pukeutuneet valkoisiin pumpulimekkohin ja naiset kulkivat päivänvarjo kädessään Bellevuen terassilla.

 

Saimme käyttöömme koko juhlavan ruokasalin, joka varmaan osaisi kertoa tuhat ja yksi tarinaa vuosien varrelta.

 

Näkymä Bellevuen rannalle.

 

Kauneinta Hangossa on valo. Se on väliin utuista, joskus taas niin kirkasta, että silmiin koskee. Se tekee kaupungista jotenkin taianomaisen.

 

Meri ja purjehdus ovat olleet aikoinaan suuri osa elämääni. Rakastan yhä meressä piilevää rajatonta äärettömyyttä.
Nykyään tyydyn hieman haikeana katselemaan rannalta.
Suurten purjealusten vieraillessa Hangossa tunsin kyllä yhä tarvetta pienelle seikkailulle.

Muistojani tarkastellessa, huomasin, että ne tärkeimmät olivat aineettomia: valo, tuuli, mansikan maku kielellä, auringon lämpö ja rakkaiden kosketukset. Lopulta kesästäni mieleen jäi vain erilaisia tunnelmia. Eräs vaikuttavimmista tunnekokemuksista oli vierailu myytävänä olevassa vanhassa talossa Appelgrenintiellä, jossa oli aikoinaan asunut  kesiään myös Aurora Karamzin. Upea puuhuvila on Theodor Höijerin suunnittelema 1880-luvun puolivälissä. Puutalon yläkerrassa aika oli pysähtynyt, vanhat tapettikerrokset seinissä kertoivat aikakausien ja tyylihistorian muutoksista.

Talo kietoi minut pauloihinsa. Kuvittelin lasten jalkojen kopinaa portaissa, miten sisustaisin suuren olohuoneen ja ruokasalin, miten kaivasisin vanhat puulattiat muovimattojen alta.
Neljään suuntaan antavat parvekkeet saivat minut hetkeksi kuvittelemaan itseäni talon valtiaana, kuinka tarkkailisin yläilmoista koko Hankoa, katselisin purjeveneitä ulapalla ja siirtyisin päivän mittaan auringon perässä parvekkeelta toiselle.
Rakennus oli täynnä hurmaavia yksityiskohtia.

 

Talon yläkerta on ollut vuosia tyhjillään. Se oli kuin aikakapseli, pienet yksityiskohdat, lattialle unohtunut taulu, juliste lastenhuoneen seinällä ja snapsilasit ikkunalaudalla kertoivat omaa tarinaansa menneistä kesistä, ajasta, jolloin talo oli ollut täynnä elämää. Tällainen upea talovanhus ei saisi viettää kesiään yksinäisyydessä. Kuitenkin jokin romantikko minussa salaa toivoi ajan pysähtyvän talossa, sen tunnelma oli niin hurmaavalla tavalla pysähtynyt. Toisaalta toivoin, että joku palauttaisi sen entiseen loistoonsa.

Vanhat pitsiverhot ikkunoissa taittoivat kauniisti valoa.

 

Rakastan Hankoa kesäisin, mutta myös syksyn iltojen pimetessä ja talven kuulaina päivinä. Mikä parasta, kaikki rakastamani elementit: meri, rannat ja vanhat rakennukset ovat osa Hankoa silloin, kun se täyttyy kesähankolaisista ja turisteista, mutta myös silloin, kun kaupunki jälleen hiljenee ja vaipuu takaisin uneliaaksi pikkukaupungiksi.

 

Portit sulkeutuvat, kukat kuihtuvat ja alan odottaa ensi kesää.

Katja Weiland-Särmälä

Katja Weiland-Särmälä on väitöskirjaa tekevä taidehistorioitsija ja historioitsija sekä löytöretkeilijä kauneuden, designin ja taiteen maailmassa.

Seuraa meitä somessa