Ruokamuistoja mummolasta

 

Lapsuusmuistot ovat usein nostalgian kultaamia. Niin ruokamuistotkin. Vaikka kyse on pitkälti perheen ja suvun muistoista ja yhteisistä ruokahetkistä, koskettavat nämä muistot muitakin aikakauden kokeneita.  Ruokamuisteluidenkin yhteydessä voidaan puhua kollektiivisesta muistista -ja muistoista. Vaikka ruokamuistot ovat monesti sukupolvikokemuksia, saattavat ruokamuistotkin olla luokkajaottelun värittämiä: työläis- ja porvariskotien ruokapöydän antimet saattoivat erota suurestikin toisistaan.

Muisteluissa isoäidit ja mummit nähdäänkin monesti sukupolvia kulkeneiden perinteiden vaalijoina ja siirtäjinä. Lapsuudessani mikään ei maistunut yhtä hyvältä kuin mummin ruoka.  Muistan istuneeni keittiön pöydän ääressä nälkäisenä ja mummini kantoi pöytään perinteisiä herkkuja tillilihaa, rieskaa, lepaskaa ja voisilmällä kiillotettuja karjalanpiirakoita. Ruokajuomana oli usein piimää, josta en tosin erityisemmin pitänyt. En tiedä, mitä nykyiset terveysintoilijat olisivat ruuista sanoneet, maito kun oli punaista, lihassa läskiä ja kastikkeessa oli aina loraus kermaa ja aitoa voita.

Söimme usein paikallisherkkuja kuten Lemin punaisia perunoita. Kuva Tomi Parkkonen.

Suuri osa mummilan  ruokamuistojani liittyy yhdessä tekemiseen. Mummi opetti minut perkaamaa silakat, leikkaamaan omenan tietyllä tavalla ja vatkaamaan kermavaahdosta juuri oikeanlaista.  Muistan, istuin ukin vieressä kun hän savusti muikkuja ja katsoin kun mummini väänsi lihamyllyssä jauhelihaa. Ruuan alkuperä tuli minulle, kaupunkilaistytölle, selväksi. Samalla tapaa  eri työvaiheita vierestä seuratessa tulivat tutuiksi hassut esineet mummilan keittiöstä: survimet, peltisiivilät, morttelit, kupariset kakku- ja leivosvuuat, puukaulimet, taikinapyörät ja kahvimyllyt.

Vasemmalla mummin kahvimylly.

 

Mummin lävikkö on yhä käytössä.

 Muistan, miten mummini hääräsi aina keittiössä jopa silloin, kun olisi ollut aika rauhoittua yhteiseen ruokahetkeen. Kun me muut istuimme pöytään, hän harvoin ehti istua rauhassa. Mummini nousi ruokailun aikana useaan otteeseen pöydästä hakemaan jotakin tai täydentämään tarjoilua. "Otahan lisää" hän kehoitti meitä alituiseen. Hän halusi varmistaa, että meillä on kaikki hyvin, itsestä ei niin väliksi. Mummolassani ei hienosteltu pöydässä "tää on nyt vaan tällaista" sanoi mummini alituiseen. Se oli vain vaatimattomuutta, omia ruokia kun ei ollut tapana kehua, se oli vieraitten tehtävä.

Juhlissa pöytään katettiin hienoin kirjottu pellavaliina ja astiasenkistä kaivettiin esiin  kultareunaiset Arabian kupit. Ne olivat mummin aarteita. Myös ruokailuun liittyvät astiat kuten jälkiruokamaljoina käytetyt Kaj Franckin värilliset puristelasit, Irja-astiasto, Apila-lasisarja ja monet muut aikakauden sarjat tuovat mieleeni yhteiset hetket pöydän ääressä.

Mummilla syötiin arkena näistä Arabian astioista. En tiedä, missä ne nyt ovat ja vieläkin harmittaa, etten ostanut näitä Fidasta noin vuosi sitten.

Mummini oli sota- ja pula-ajan läpikäynyt eikä koskaan heittänyt mitään hukkaan. Mummi säästi minulle verilettujen valmistukseen tarvitut verta sisältäneet muovipurkit, joita uusiokäytin jumppatunneilla juomapulloina. Vesipurkki, jonka kannessa luki suurin kirjaimin  "Verta Blod" herätti tosin koulukavereissa kummastusta.

Mummin Arabian maustelaatikko oli hienointa, mitä tiesin. Nyt se on kunniapaikalla kesäkodin keittiössäni.

Tutut tuoksut ja maut voivat viedä meidät aikamatkalle menneisyyteen. Kirsi Saarikangas on kirjoittanut, miten "eri aikoina koetut tilat ja niihin liittyvät aistimukset kerrostuvat ruumiillisiksi muistoiksi, joita ihmiset kantavat mukanaan. Aistimukset, äänet, tuoksut, värit, maut jäsentävät muistia ja voivat hetkeksi loihtia muistojen varastosta takaisin aiemmin koetut paikat ja tilat".

 Haluaisin vielä kerran maistaa mummini maitokiisseliä ja itsetehtyjä hillojaan. Osa ruuanlaittoon ja moneen muuhunkin asiaan liittyvästä hiljaisesta tiedosta jäi siirtymättä, sillä mummini sairastui altzheimerin tautiin, kun olin vielä ala-asteella. Minulla on mummini vanha keittokirja ja monesti olen yrittänyt tehdä kesäkeittoa mummin tapaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Se ei maistu samalta. Monestihan reseptejä hieman sovellettiin, lisäiltiin jotain pientä, jotta tutut ruuat maistuisivat hieman erilaisilta. Olikohan mummilla joku kesäkeitossaan joku salainen aineosa, josta en tiedä? Vai johtuuko se kasviksista, jotka nekään eivät tunnu maistuvan enää samalle kuin silloin? 

Luettuaan tämän tyttäreni sanoi minulle: "Äiti, minusta sinun kesäkeittosi on kyllä tosi hyvää.". No, tuskinpa mumminikaan reseptit mitään suuria salaisuuksia sisälsivät. Se tärkein aineosa taisi olla rakkaus.

 

"Mutta kun menneistä ajoista ei ole jäljellä mitään ihmisten kuoltua, esineiden tuhouduttua, elävät pitkään yksin haju ja maku, muita hauraammat, mutta elinvoimaisemmat, aineettomat, sitkeämmät, uskollisemmat"

Marcel Proust (1871-1922)

teoksesta "Kadonnutta aikaa etsimässä, Combray", painos 1984

 

Katja Weiland-Särmälä

Katja Weiland-Särmälä on väitöskirjaa tekevä taidehistorioitsija ja historioitsija sekä löytöretkeilijä kauneuden, designin ja taiteen maailmassa.

Seuraa meitä somessa