Surkean elämän lumoissa

Minulla on paha tapa romantisoida mennyttä ja ihastua edesmenneisiin. Modiglianin kohdalla teen kuitenkin poikkeuksen: jo yhdellä vilkauksella on selvää, että Modigliani oli ihan oikeasti sietämätön tyyppi. Ei siis sillä oudosti väärin ymmärretyllä neron tavalla, vaan ihan aikuisten oikeasti. Modiglianin periaatteisiin kuului esimerkiksi se, että luovuutta tuli ruokkia millä tahansa tavalla mikä siis tietenkin tarkoitti sitä, että kaikki huumausaineet olivat hänelle tervetulleita. Holtiton päihteiden käyttö yhdistettynä kiivaaseen ja ailahtelevaiseen temperamenttiin ei lupaile hyvää. Modigliani olikin varsin kuuluisa siitä, että hän sai porttikiellon käytännössä kaikkiin hotelleihin, missä hän asui. Ystävätkin nolostuivat ja ahdistuivat välillä, kun Modigliani saattoi julkisesti mollata naisystäviään rankalla tavalla. Varsinkin yhteiselo Beatrice Hastingsin kanssa oli molemmille tuhoisaa: Beatrice ei nimittäin ollut nainen, joka olisi vastaan sanomatta niellyt loukkauksia. Pariskunta sai aikaan raivoisia riitoja, joissa molemmat huusivat vuoron perään apua pahoinpitelyn vuoksi. Modiglianin rantautuessa Pariisin taiteilijayhteisöön hänelle annettiinkin pian lempinimi Modi (maudit) – kirottu.

Modigliani ateljeessaan, valokuva Paul Guillaume, noin vuonna 1915. Anna Marceddu / Modigliani Institut Archives Légales

Että semmoinen mies. Ei kovin kiva. Mutta nämä maalaukset. Niihin minulla on ymmärtäväinen ja lämmin suhde, sillä niissä on jotain mystistä. Kummalliset venytetyt kaulat ja tyhjät silmät, ja silti tunnetila on kotoisa eikä kylmä. Hyvän muotokuvan tavoin jokaisessa kuvassa on läsnä selvä persoonallisuus, ei pelkkä kaunis kuva.

Ateneumin näyttely keskittyy hienosti taiteilija Modiglianiin, eikä revittele näillä iänkaikkisilla kaskuilla hänen elämästään (kuten minä tässä teen). Taide on pääosassa ja samalla esitellään aikakauden muita taiteilijoita, Modiglianin ystäviä ja innoittajia, sekä 1900-luvun alun Pariisia. 

Amedeo Modigliani: Poika lyhyissä housuissa (n. 1918). Dallas Museum of Art, Leland Fikes Foundation, Inc.:n lahja. Kuva: Dallas Museum of Art.
Amedeo Modigliani: Nuori tummatukkainen tyttö istuu (1918). Musée National Picasso, Pariisi, Picasson henkilökohtainen kokoelma. © RMN-Grand Palais (Musée Picasso, Paris) / René-Gabriel Ojéda.

Primitiivinen ja erityisesti afrikkalainen taide oli yksi Modiglianin suurista innoittajista. On vaikea tietää ihan tarkkaan, mitä kaikkea Modigliani piti esikuvinaan, sillä hän ei koskaan piirtänyt tai luonnostellut suoraan mitään, mitä näki. Erityisen hyvin afrikkalaisen taiteen vaikutus näkyy Modiglianin veistoksissa ja on todella ilahduttavaa, että Ateneumin näyttelyyn on saatu pari hänen veistostaan. Modigliani itse koki olevansa nimenomaan kuvanveistäjä, mutta hänen terveytensä ei kestänyt tätä työtä.

Amedeo Modigliani: Pää vasemmassa profiilissa, hiukset nutturalla ja korvakoru (ennen 1914). Yksityiskokoelma, talletus: LaM, Lille Métropole musée d'art moderne d'art contemporain et d'art brut, Villeneuve d'Ascq. Kuva: Michel Bourguet.
Amedeo Modigliani: Naisen pää (1911). Musée National d’Art Moderne / Centre de création industrielle – Centre Pompidou, Pariisi. © Centre Pompidou, MNAM-CCI, Dist. RMN-Grand Palais / Philippe Migeat.

Modiglianin alastonkuvat aiheuttivat – tietenkin – skandaalin aikanaan, ja nyt niistä maksetaan pöyristyttäviä summia huutokaupoissa. Mutta se on ihan ymmärrettävää, sillä ne ovat erityislaatuisia. Modiglianin naiset eivät ole leimallisesti prostituoituja, vaan ylpeitä ja vartaloidensa lumovoimaisuudesta tietoisia. Röyhkeitä, sanoisi joku. Itsetietoisia. Suorastaan riippumattomia. Emansipoituneita siinä, että he ovat tilanteessa ilman vaatimusta maksusta tai tunnesitoumuksesta.

Huomioitavaa on se, että Modigliani ei koskaan maalannut alastonkuvia läheisistään: ei ystävistään, rakastetuistaan eikä elämänkumppaneistaan. Jeanne Hebuternesta, joka oli hänen suurin rakkautensa ja muusansa, Modigliani maalasi yli 30 muotokuvaa, mutta ei yhtään alastonkuvaa. Se lienee yksi alastonkuvien erityispiirre: Modigliani ei edes kuvitellutkaan omistavansa maalattavia naisia, joten maalauksissa ei ole miehisen katseen ylivaltaa. Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö ne olisi äärimmäisen eroottisia. Joku voi ehkä kokea maalaukset naisen ruumiin esineellistämisenä, mutta verrattuna aikaisempien vuosikymmenten kuviin, niissä on selvä ero. Näiden maalausten naiset ovat tilanteen tasalla, eivätkä varsinaisesti kaipaa maalarin hyväksyntää.

Amedeo Modigliani: Lepäävä alaston hiukset avoinna (1917). Osaka City Museum of Modern Art, Japani. Kuva: Osaka City Museum of Modern Art.

Ateneumin ansiokkaan ja hienon näyttelyn kaksi suurta pettymystä ovatkin se, että ”kunnon” alastonkuvia on vain yksi ja että Jeannen muotokuvia ei ole saatu mukaan. Mutta se on vain pettymys, ei kritiikki näyttelyä kohtaan: tiedän, että Modiglianin töiden lainaan saaminen on ylipäänsä aivan mahdottoman vaikea tehtävä.

Jeanne Hebuterne, Amedeo Modiglianin puoliso ja muusa, n. 1916. © PVDE / Bridgeman Images

Modiglianin surkea kohtalo ei olisi ihan täydellinen ilman jumalaisen kaunista Jeanne Hebuternea. Tämä lahjakas nuori taiteiljanalku rakastui tulisesti Modiglianiin vain 17-vuotiaana. Pariskunta sai lapsen, joka jäi itse asiassa yksin Jeannen nimiin, koska lapsesta huumaantunut Modigliani joi itsensä niin känniin matkalla maistraattiin tunnustamaan lastaan, ettei koskaan päässyt perille asti. Jeanne murtui täydellisesti Modiglianin kuolemasta. Jeannen perhe yritti pelastaa tytön ottamalla hänet takaisin kotiin ja asettamalla hänelle ympärivuorokautisen vartion. Se ei kuitenkaan auttanut, sillä veli – jonka vuoro oli valvoa koko yö hänen huoneessaan – torkahti vain pieneksi hetkeksi, ja heti tilaisuuden avauduttua Jeanne hyppäsi ikkunasta ulos tehden näin itsemurhan. Näin Jeanne täydensi Modiglianin traagisen elämäntarinan omalla hengellään ja taiteilijalegenda oli syntynyt.

Modigliani Ateneumin taidemuseossa 5.2.2017 asti.