Astuimme vanhan talon pihapiiriin. Puut tiputtivat jo lehtiään hiekkatielle ja ilmassa oli kostean maan tuoksua. Huomasin, että aurinko paistoi matalammalta, vaikka olikin keskipäivä, olihan selkeästi syksy. Ruoho takapihalla oli aavistuksen liian pitkää, isot puut loivat varjojaan pihapiiriin, mutta vanhat alppiruusut kukoistivat seinän vierustalla. Talon ikkunaluukut olivat avoimina, kuin toivottaakseen meidät sisään.
Ovi avautui isoon eteishalliin, sieltä johtivat portaat yläkertaan ja moniin huoneisiin. Tunsin historian havinaa. Vanhat peiliovet, haalistuneet tapetit ja kauniit suuret koristeelliset ikkunat olivat säilyneet ja kertoivat omaa tarinaansa eri aikakausilta. Talossa näkyy jugendin henki mm. kauniissa portaikossa ja upeissa koristeluissa. Siellä oli säilynyt myös vanha puukeittiö helloineen 1940-50-luvuilta, kauniit kipsiset kattorosetit, huikeat retrotapetit ja muutamassa huoneessa upeat fanett-tuolit. Kiersimme kerrokset lumoutuneena. Miten ihanan kodin tästä saisikaan! Tarvitaan vain vähän mielikuvitusta, tyylitajua ja taitavat kädet. No, mielikuvituksesta se ei ainakaan jäisi kiinni.
Maailmansodan kynnyksellä vuonna 1914 palokunnan tontille rakennettiin upea huvilarakennus. Se rakennuspiirustukset ovat kadonneet, joten arkkitehdistä ei ole täyttä varmuutta. Sitä kutsuttiin aikoinaan Puistopensionaatiksi ja myöhemmin 1940-50-luvulla Impilinnaksi, koska se toimi Ruotsalaisen Yhteiskoulun nuorten tyttöjen oppilaskotina. Voin vain kuvitella, millaista elämää tyttöjen talossa vietettiin: rakkausromaaneita luettiin varmaan yhtä paljon kuin läksyjä, parfyymin tuoksu leijaili huoneissa ja sulhasehdokkaita kuljetettiin salaa sisälle?
Yli kolmekymmentä vuotta sitten talon nykyinen omistaja oli kuullut Villa Evan tulevan huutokaupattavaksi. "Mikä niistä taloista se oikein onkaan?" hän pohti. Talo kun sijoittuu puiston kätköön, aavistuksen syrjään Appelgrenintieltä. Huutokauppapäivänä piha oli ollut täynnä väkeä. Osa huusi vain huvikseen. Hinta kipusi hiljakseen yli sen tason, jonka jälkeen meklari ilmoitti talon vihdoin voitavan myydä. Yhtäkkiä "mielenkiinnosta paikalle saapunutkin" huomasi korottavansa huutoja -ja viimein olevansa talon omistaja. "Monta huonetta talossa olikaan?" Hän kysyi. "Jotain kuutisentoista", vastasi meklari. Talosta tulisi loistava täysihoitola.
Ja näin tapahtui. Talossa järjestettiin taidekursseja ja siellä majailikin taiteellista väkeä. Täyden palvelun täyshoitola-ajatuksesta tosin luovuttiin sen kesän jälkeen, kun hopeatarjottimia saatiin kantaa joka aamu oven eteen monen tunnin viiveillä. Kuka nyt sattui heräämään kuudelta, kuka taas kymmeneltä. Nyt Villa Eva on elänyt hiljaisempia vuosia, tosin yhä vieläkin se on majoittanut kesäisin nuoria neitoja kattonsa alle etenkin Sea Horse viikon aikana.
Tässä olisi minun unelmani: vanha,historiaa, tarinoita ja kauniita yksityiskohtia täynnä oleva talo. Tällaisessa talossa täytyy kunnostaa rakkaudella: ottaa esiin vanhat lautalattiat, paljastaa portaat mattojen alta, rapsuttaa ikkunoiden vanhaa maali, pinnoittaa huoneisiin uudet pinkopahvit ja etsiä jostain oviin vanhat tyyliin sopivat ovenkahvat. Haluaisin kaivaa esiin kaikki ne tapettikerrokset ja teettää niistä sitten valmiille seinälle taulun, joka kertoisi historian kerrostumista, makujen ja tyylien muutoksista. Ja kutsua tyhjiin huoneisiin ystäviä, nauttia aamukahvi parvekkeella ja täyttää talo lasten naurulla ja rakkaudella.
Halusin tallentaa tämän vanhan miljöön, sitten kun sen joku ostaa, kunnostaa ja muuttaa mieleisekseen, osa menneisyydestä katoaa samalla peruuttamattomalla tavalla kuin kesä muuttuu syksyksi.
