Jotkut asiat eivät muutu. Kari Suomalaisen vuonna 1956 tekemässä koskettavassa pilapiirroksessa käsitellään tänäänkin ajankohtaista aihetta, suhtautumista vanhuksiin. Kuvassa kukkuraisen pitopöydän äärellä poliitikot vakuuttavat kiihkeästi ajavansa vanhusten asiaa. Totuus on kuitenkin toinen, vanhus on unohdettu yksinään nurkkaan.
Karin piirros viittaa Z. Topeliuksen vanhaan satuun, joka kertoo perheestä, jossa vanhus on asetettu lusikan ja kaukalon kanssa nurkkaan. Tällä ei ole asiaa pöytään, sillä hän ei osaa enää syödä läikyttämättä.
"Tämä koski vanhaan isoisään hyvin kovasti, sillä raskasta on tuntea olevansa halveksittu vanhoilla päivillänsä. Mutta isoisä istui yksin nurkassaan ja itki hiljaa, niin , ettei kukaan nähnyt niitä kyyneleitä, jotka valuivat hänen kuihtuneita poskiansa pitkin hänen lumivalkealle parralleen."
Asiaa sivusta seuranneena perheen pieni poika alkaa pian vuolla jotain. Vanhempien hämmästykseksi hän kertoo vuolevansa heille kaukalon ja lusikan, joita he voivat käyttää tullessaan vanhoiksi. Tarina päättyy onnellisesti vanhempien tutkailtua sydäntään ja vanhus pääsee takaisin pöydän ääreen, kunniapaikalle.
Entisaikaan vanhukset olivat osa perhettä, hoitaessaan lapsenlapsia he kertoivat kiikkustuolissaan tarinoita entisajasta, opettivat, kuuntelivat ja esimerkillään kasvattivat ja samalla siirtäen oman aineettoman perintönsä jälkipolville. Omasta lapsuudestani muistan tarinatuokiot ja ruuanlaittohetket mummini kanssa ihanina hetkinä. Samalla kuin huomaamatta opin erilaisia asioita, joita hän vanhemman viisaudessaan minulle syötti. Samalla ilolla katselen nyt omia vanhempiani yhdessä lasteni kanssa. Heillä on lapsilleni aina aikaa.
Entäpä ne vanhukset, joilla ei ole ketään. Välillä uutisia lukiessani mietin, onko nyky-yhteiskunta niin kaiken uuden lumoissa, ettei sillä ole enää aikaa tai tarvetta historialle, perinteelle ja muistoille? Onko todella niin, että arvostus vanhuksia kohtaan on häviämässä? Olemme vaarassa kadottaa jotain arvokasta unohtaessamme vanhukset hoitokoteihin: kaiken sen elämänviisauden, joka heillä olisi annettavinaan.
Sanotaan, että todellinen sivistys mitataan sillä, miten pidetään huolta yhteiskunnan heikompiosaisista. Ulkoistaessamme hoidon, turvan ja kuntoutuksen luulemme voivamme ulkoistaa myös kunnioituksen ja rakkauden.
Z. Topelius "Kunnioita isääsi ja äitiäsi” (Lukemisia lapsille VI, 1929)
