Weikkolan kartano -kadotettu paratiisi

 

Weikkolan kartano Wihdin pitäjässä Uudenmaan lääniä -rustholli ja maa, kumpikin manttaalin suuruinen- myydään samassa paikassa tapahtuwalla julkisella huutokaupalla 27.p. tulewaa syyskuuta klo 12 päiwällä. Tämän wallassäätyisiä warten raketun kartanon kaikki rakennukset owat hywässä kunnossa; se on kauniilla paikalla 6 wirstaa Nummelan rautatien pysähdyspaikasta. Sisältää 580 tynnyrin alaa maata, josta 57 tynnyrin alaa metsiä, 53 tynnyrin alaa niittyjä ja 63 tynnyrin alaa peltoja. Metsä on 2 wirstaa mainitusta pysähdyspaikasta hiidenweden, lauttauswäylälle sopiwan, järwen luona jasisältää 17 000 a' 18 000 sahatuksi kelpaawaa puuta, kahdenkymmenen jalan korkeudella 8-21 tuumaa läpileikkauksessa. Ostotarjouksia tutkitaan kaksi tuntia. Jos tila tulee myydyksi, myydään heti perään kaikenlaista irtainta tawaraa. Lähempiä tietoja kartanosta ja ostoehdoista Sepän kruununpuustellista, Jättölän kylässä, samaa pitäjää sekä Huutokaupassa.

Wihti, Weikkola 17p. elokuuta 1879.

Uusi Suometar 18.9.1879

 

1800-luvun puolivälin jälkeen suomalaisessa sääty-yhteiskunnassa myllersi. Porvaristo self-made-man ihanteineen oli nousemassa yhteiskunnan huipulle. Heillä oli rahaa, paloa eteenpäin ja tietotaitoa sekä osaamista, jota teollistuvassa, kaupungistuvassa ja koulutusta painottavassa maailmassa tarvittiin. Pelkästään syntyminen tiettyyn sukuun ei enää taannut paikkaa yhteiskunnan eliitistä. Vanhat etuoikeutetut aatelissuvut joutuivat pakon edessä mukautuvaan modernisoituvan maailman uuteen järjestykseen.

Tutkimani aatelinen von Rehausen- suku menetti Weikkolan kartanonsa 1800-luvun lopulla ja se myytiin talonpoikaissukuun ja sen irtaimisto huutokaupattiin. Parhaat ja rakkaimmat esineet toki oli poimittu päältä, mutta on varmasti ollut raskasta luopua kartanosta ja vuosisatoja suvun hallussa olleista esineistä: suuresta ruokasalin kalustosta, kustavilaisista (silloin toki kovin epämuodikkaista) lipastoista ja hevosvaunuista, joilla oli tehty hauskoja retkiä ympäri Vihtiä. Suku oli elänyt ja vaikuttanut Vihdissä useita satoja vuosia. Pudotus kyläyhteisön huipulta oli suuri, vaikka omaisuutta ja muutama kaupunkiasunto suvulle toki jäi. Kirjeenvaihto paljastaa, ettei suvun tytär Elin kyennyt saapumaan itse tilaisuuteen paikalle, vaan pyysi tuttuaan huutamaan itselleen muutaman tärkeän esineen. Weikkolan kartano oli ollut hänen lapsuutensa paratiisi.

Weikkolan kartano nykyisessä asussaan. Elinin muistelmien aikaan 1860-70 -luvuilla kartano oli yksikerroksinen. Siihen on myöhemmin tehty lisäkuisteja ja yläkerros. Sain ilokseni vierailla kartanossa noin kymmenen vuotta sitten, jolta ajalta kuvanikin on.

 

Mielestäni tärkeintä, mitä suvun jäsen Elin teki vanhoilla päivillään, oli muistelmien kirjoittaminen. Mustakantisen vihon sivuille tallentui yhden suvun elämäntapa. Niissä myös lapsuuden kesät Weikkolan kartanossa heräävät henkiin. Muistelmat kuvailevat nostalgisen haikeasti herraskartanoelämää 1860-70-luvuilla. Kartano oli jo tuolloin hengeltään ja miljööltään vanhanaikainen: aika siellä  tuntui pysähtyneen isoäidin nuoruusvuosiin, 1800-luvun ensi kymmenelle.  

Muistelmissaan Elin kuljettaa lukijaa läpi kartanon huoneiden, puutarhan, leivinrakennuksen aina salaiseen piilopaikkaansa syreenipensaan uumeniin.

 

Kartanossa asusti Elinin isoäiti ja tämän neljä naimatonta tytärtä, Elinin tädit. Järjestely oli varsin poikkeuksellinen omana aikanaan,  ja johtui siitä, ettei perheen miesjäsenillä ollut intressiä hoitaa kartanoa. Isoäidin eläessä tyttärillä oli varsin vapaat kädet järjestellä asiat mielensä mukaan omassa "naisten taloudessaan", toki heillä oli apunaan pehtori ja liuta palvelusväkeä.

Suvun kaupunkilaislapset lähetettiin kesäksi isoäidin ja tätien hoiviin. Vapaus oli termi, jota Elin käytti Weikkolan kesiä muistellessaan: hän kertoo kävelleensä tuntikausia metsissä, keränneensä kukkia, unelmoiden  ja tehden kaikkea hyödytöntä, johon kaupungissa ei ollut mahdollisuutta. Hauskinta oli kiivetä kartanon vintille lukemaan vanhoja Helsingfors Tidningar- lehtiä ja erityisesti niiden romanttisia jatkotarinoita ja Topeliuksen satuja.

 

Elin von Rehausen (1859-1928), muistelmien kirjoittaja nuorena tyttönä.

 

Ahkeruus ja toimeliaisuus oli kuitenkin se, josta kartanon väki tunnettiin. Weikkola oli pitkälti omavarainen: paitsi ruuat, työkalut myös liina- ja arkivaatteetkin, lukuunottamatta tummia pyhäpukuja, tehtiin pitkälti itse. Elin muistelee miten kudelankoja valkaistiin kesäisin pensaiden päällä, rukit kehräsivät ja puikot kilisivät ahkerien tätien käsissä. Jokaisella neljällä kartanon naimattomalla tyttärellä oli kodinhoidossa omat vastuualueensa. Amelia-tädin ollessa leivontavuorossa kannatti piipahtaa lieden äärellä, silloin sai varmasti herkkuja, muut tädeistä olivat Elinin sanojen mukaan "pihimpiä". Sisaruksista vanhin Antoinette-täti oli 1820-luvulla käynyt Turun pensionaattikoulun ja puhui erinomaista ranskaa sekä osasi erityisen hyvin maantiedettä ja historiaa. Näitä jälkimmäisiä aineita pensionaatissa tuskin oli kovin laajamittaisesti  opetettu, vaan Antoinette oli hankkinut tietonsa suvun kirjaston kokoelmista. Osan lomastaan Elin sisaruksineen opiskelikin tädin johdolla.

Suvun kirjasto on osin tallella. Sen parisataa nidettä on minulta yhä lukematta.

 

Suvun vanha hartia- tai pöytäliina on yksi aarteistani. Kuva Tomi Parkkonen

 

Kartanon sydän oli kuitenkin harmaakutrinen Isoäiti Carolina von Rehausen (os. Richter), joka tarkkaili valppain silmin kartanon touhuja omasta huoneestaan käsin. Sinne hän myös kokosi iltaisin lapset yhteen kuullakseen päivän aikaansaannokset sekä seikkailut puutarhassa, metsässä, koululuokassa ja poikien omilla peltopalstoilla. Pienestä tytöstä tuntui, että isoäidin tarkka katse näki aivan kaiken, kepposetkin. Isoäiti suhtautui lapsenlapsiinsa kuitenkin lempeästi. Hänen mukaansa rakkaudella voitti enemmän kuin kovilla sanoilla. Häneltä myös  kyläläiset sekä alustalaiset tulivat hakemaan apua ja  parannusta omiin vaivoihinsa. Isoäidillä oli omat salaiset reseptinsä, joilla hän valmisti "Johannisbrännvin'tä" ja "Kådplosteria". Näitä sekä Tilemanin tippoja -ja mikstuuraa hän säilytti ruokasalin oikeassa nurkassa olevassa kustavilaisessa lipastossa.

1926 kirjoitetuissa muistelmissaan Elin kuvailee kartanoa:" Ei kuulunut moottorien melua, koneiden vihellyksiä ja piippauksia, ei puhelimen pirinää, eikä ollut autoja tai ilmalaivoja, joiden äänet häiritsevät nykyajan ihmistä. Ainoat äänet, jotka kuuluivat maaseudun rauhassamme olivat ruokagongin kolahdus kolmesti päivässä, lintujen laulu pihan puissa ja hevosten korskahdukset, kun miehet palasivat peltotöistä. Ehkäpä se oli syynä entisaikojen ihmisten korkeaan ikään." Hän lienee kirjoittaessaan ajatellut isoäitiään,  joka oli kuollessaan vuonna 1876 melkein satavuotias.

Lukiessani muistelmia kiitän mielessäni sen kirjoittajaa, vanhentunutta Eliniä. Vaikka kartano olikin menetetty, kirjoittajan nuoruus jo aikoja sitten haihtunut, muistojen paratiisi säilyy muistelmien kellastuneilla lehdillä sukupolvesta toiseen.

 

Elin kertoo muistelmissaan, että isoäiti joi aina mokkakupeistaan kahvia. Ne ovat jokainen yksilöitä niihin maalattujen kuvien kera. Kuva Tomi Parkkonen.

 

Vanhoja korurasioita ja pilleripurkkeja

 

Ps. Ensi viikolla palaan samaan teemaan, ja kerron vuosi sitten pidetystä erään aatelissuvun kartanon huutokaupasta...

Katjablogiuusi s100x100 q80 noupscale

Katja Weiland-Särmälä

Katja Weiland-Särmälä on väitöskirjaa tekevä taidehistorioitsija ja historioitsija sekä löytöretkeilijä kauneuden, designin ja taiteen maailmassa.