Kaunista arkea rautalangasta

1950–60-luvuilla kauneutta koteihin väännettiin rautalangasta. Nipa Ronikonmäki keräilee näitä koreja ja muita koristuksia. Rautalankaesineitä saa pikkurahalla, mutta hankalampaa on löytää tietoa niiden suomalaisista valmistajista.

Eläkkeellä oleva head hunter Nipa Ronikonmäki etsi työurallaan yritysmaailman lahjakkuuksia, nyt hän metsästää 1950–60-lukujen rautalankaesineitä. Vieno Kilkin suunnittelema kori on hänen suosikkinsa.

Nipa Ronikonmäki raottaa kaapin ovea. Parin metrin levyisen, kattoon asti ulottuvan kaapiston hyllyillä on siisteissä pinoissa vaikka mitä kiinnostavaa. Nyt ei kuitenkaan syvennytä Kaj Frankin pilkkumeihin, Raija Uosikkisen Siena-keramiikkaan tai Arabian värikkäisiin BR-kuppeihin, vaan 1950–60-lukujen rautalangasta taivutettuihin käyttöesineisiin, joita Ronikonmäki on kerännyt kymmenittäin. Kokoelma on hänen silmäteränsä.

Arjen estetiikka on Ronikonmäelle tärkeää, ja hänen silmissään kaunis arki syntyy vanhoista käyttöesineistä. Näennäisen vaatimattomat 1950–60-lukujen rautalankakorit, -pannunaluset ja kynttilänjalat puhuttelevat häntä erityisesti.

– Pidän rautalankaesineiden muotokielestä ja läpinäkyvyydestä. Ylipäätään olen sitä mieltä, että kirkkaasti kaikkein kauneimmat esineet tehtiin juuri 1950–60-luvuilla.

Nipa Ronikonmäki on tyytyväinen siihen, että myös hänen vaimonsa Maj-Lis Ronikonmäki arvostaa aikakauden muotoilua eikä toppuuttele puolisonsa keräilyintoa.

– Nautimme päivittäin yhdessä siitä, että saamme käyttää näitä esineitä.

Valkoinen hedelmäkori toimi alkujaan karjalohjalaisen siirtomaatavarakaupan appelsiinikorina. Ronikonmäkien keittiössä se on saanut ajoittain säilyttää eksoottisempiakin hedelmiä.

Alkuperäisessä käytössään

Keittiön työtasolla on suuressa valkoisessa hedelmäkorissa omenia, ja olohuoneen pikkupöydän soikeaa koria somistaa rautalankainen gondolieeri.

Koko kokoelma ei kuitenkaan ole jatkuvasti esillä. Sen sijaan esineet ovat kaapeissa paikoillaan odottamassa käyttöä – paahtoleipäteline aamiaisaikaa paahtoleipineen, pannunalustat päivällishetkeä kuumine kattiloineen ja kynttilänjalat syksyä pimenevine iltoineen. Esineet ovat siinä käytössä, johon ne on alun alkaenkin suunniteltu.

Valtaosa Nipa Ronikonmäen kokoelman esineistä on kotimaista tuotantoa. Mukana on todennäköisesti myös jokunen ruotsalainen ja tanskalainen yksilö.

– Esineiden valmistajista ja suunnittelijoista on olemassa valitettavan vähän tietoa, eikä kotimaisuuden arvioiminenkaan ole aina mutkatonta. Olen tehnyt tutkimustyötä, kolunnut lehtiarkistoja ja keskustellut museoiden työntekijöiden kanssa yrittäessäni syventää tietämystäni. Saaliini on silti jäänyt melko laihaksi.

Suurin osa kotimaisista 1950–60-lukujen rautalankaesineistä on valmistettu mustaksi maalatusta rautalangasta, mutta myös sinistettyä rautalankaa käytettiin. Sinistys, joka esti ruostumisen, on usein kulunut ajan saatossa pois. Muovilla pinnoitetusta rautalangastakin valmistettiin jonkin verran esineitä.

Taivuttamalla muotoiltujen esineiden osat on kiinnitetty toisiinsa juottamalla. Kädensijat päällystettiin tyypillisesti joko niinellä tai mustalla tai valkoisella muovinauhalla, joka pehmensi luurankomaista yleisilmettä.

Rautalankaesineiden keräileminen alkoi ”luurankokoreista”, jotka tunnistaa helposti 1950-lukulaisiksi.

Yksi valmistaja tunnetaan

Vain yksi valmistaja tiedetään varmuudella. Vieno Kilkin ja Martta Lindströmin omistama Helsingin Rautalankapaja keskittyi 1950–60-luvuilla yksinomaan rautalankaesineiden valmistamiseen.

– Yhtään katalogia ei ole tainnut säilyä, mutta ilokseni Kilkin tytär tunnisti erään korimallin äitinsä tekemäksi. Näinkin pieni edistysaskel tuntuu hienolta. Iso osa keräilyn viehätyksestä tulee juuri siitä, että saan itse etsiä ja löytää uutta tietoa asiasta, Ronikonmäki iloitsee.

Maassamme on todennäköisesti ollut monia rautalankaesineiden valmistajia. Tekijät ovat luultavasti olleet Kilkin ja Lindströmin lailla enimmäkseen naisia.

Nimekkäämmätkin suunnittelijat innostuivat muotoilemaan ajanmukaisia rautalankaesineitä. Ainakin Greta-Lisa Jäderholm-Snellmanin tiedetään suunnitelleen koreja ja pannunalusia. Ronikonmäen kokoelman lehdenmuotoinen, kädensijastaan vaalealla muovinauhalla viimeistelty pannun­alunen on hänen käsialaansa.

Vaikka Ronikonmäki ei osaa nimetä useampia tekijöitä, heitä on varmasti ollut lukuisia.

– Kun näiden kanssa tulee tutuksi, alkaa kyllä tunnistaa eri tekijöiden kädenjäljen. Esimerkiksi ”kippuraperäiset” kulhot ovat taatusti samalta tekijältä, hän pohtii.

Lehden muotoinen pannunalunen on Greta-Lisa Jäderholm-Snellmanin suunnittelema.

Esikuvat Yhdysvalloista

Kevyiden ja ilmavien luurankokorien, kuten Ronikonmäki niitä nimittää, muotokieli on tunnistettavan 1950-lukulaista. Esineiden suosio ja valmistaminen jatkuivat vielä seuraavallakin vuosikymmenellä. Ajan interiöörikuvissa – meillä ja maailmalla - vilahtelee usein rautalangasta muotoiltuja koreja, kynttilänjalkoja ja lehtitelineitä. Rautalankaveistoksia mukailevia kuvioita näkyy toisinaan myös ajan tekstiileissä.

Vuoden 1954 Kaunis Koti -lehden jutussa kerrottaan, että ”tavaratalo Stockmann on kokeillut uutuuksia ja vakuuttaa, ettei tällä tavoin käsitelty rautalanka johda lämpöä, vaan että telineet todella ovat tarkoitustaan vastaavat”.

Rautalankaesineiden esikuvat löytyvät epäilemättä Yhdysvalloista, jossa Andree Ferris, Reta Shacknove, Richard Galef ja John Risley suunnittelivat vastaavia.

– Erityisesti suunnittelijakaksikko Ferris–Shacknove ansioitui kauniiden arkiesineiden suunnittelijana. Voi olla, että vaikutteet saapuivat Suomeen myös Ruotsin kautta, Ronikonmäki pohtii.

Punainen, jenkkihenkinen kori on valmistettu muovilla pinnoitetusta rautalangasta. Punaiset ja valkoiset esineet ovat hyvin harvinaisia, ja ne saattavat olla myös ulkomaista tuotantoa.

Köyhän miehen designia

Alkujaan rautalankakorit olivat köyhän miehen designia, jota löytyi kuitenkin myös keskiluokan kodeista.

– Minua viehättää se, ettei designin tarvitse olla kallista, Ronikonmäki sanoo.

Arvotavaraa esineet eivät ole vieläkään, mutta kasvavan retroinnostuksen myötä niiden hinnat ovat parinkymmenen viime vuoden aikana nousseet huimasti.

– Ostin ensimmäisen korini 1980-luvulla muutamalla kymmenellä pennillä. Pitkään sen jälkeen kokoelma karttui pikkurahalla, yhden tai kahden markan kappalehintaan. Nyt esineistä joutuu pulittamaan jo 10–25 euroa kappaleelta, Ronikonmäki kertoo.

Maj-Lis Ronikonmäki harrastaa kirpputoreilla kiertelyä ja täydentää aina myös miehensä kokoelmaa, jos hyväkuntoinen esine tulee vastaan. Nipa Ronikonmäki puolestaan koluaa löytöjen toivossa enimmäkseen nettihuutokauppoja.

Ronikonmäet ostavat käytännössä kaikki ehjät, vastaan tulevat yksilöt, mutta Nipa Ronikonmäki ostaisi mielellään enemmänkin. Häntä harmittaa, että rautalanka­esineitä liikkuu vain vähän.

– Todennäköisesti ihmisten vintti- ja kellarikomeroissa lojuu näitä roppakaupalla. Toisaalta moni sisustamisesta kiinnostunut on saattanut ottaa suvun esineet käyttöönsä, kun ne ovat alkaneet näyttää uudelleen raikkailta, Ronikonmäki arvelee.

Sisustusmielessä rautalankaesineet ovatkin nyt monen mielestä kiinnostavia, ja niitä päätyy kirpputoreilta ja nettihuutokaupoista koteihin yksittäisiä kappaleita.

Itsensä kaltaista keräilijää Nipa Ronikonmäki ei toistaiseksi ole tavannut.

Vielä uusia esineitäkin enemmän hän janoaa lisätietoa aiheesta. Pienikin tiedonmuru ilahduttaa.

Juttu on julkaistu Antiikki & Designissa 4/2016.