Makeisia syötiin alun perin niiden terveellisyyden vuoksi, ja ne olivat rikkaiden etuoikeus. Kun maistat joulun aikaan jotain makeaa, muistele tätä historiaa! Harvinaiset herkut kuului myös tarjoilla kauniisti.
Makeisten pitkään historiaan kuuluu yllättävä puoli: lähes kaikkia nykyajan makeisia tai niiden raaka-aineita on käytetty lääkkeinä. Lakritsin huomattiin irrottavan limaa hengitysteistä yli tuhat vuotta sitten, ja niinpä sitä käytettiin yskänlääkkeenä. Makeutettu, siis makeiseksi tarkoitettu lakritsi syntyi kuitenkin vasta 1760-luvulla Englannissa.
Suurikiteinen rintasokeri oli puolestaan hyvin suosittu lääke yskään ja keuhkotauteihin varsinkin keskiajalla. Suomessa rintasokeria alettiin valmistaa Turun sokeritehtaalla 1700-luvulla. Rintasokerin lääkemäisyyteen uskottiin vielä modernilla ajalla ainakin sen perusteella, että sitä myytiin vielä 1960-luvulla apteekeissa. Läpikuultavaa ja usein langan varteen kiteytettyä rinta- eli kandisokeria voi nykyään löytää kahvipöydästä kahvin ja teen makeuttajana.
Elisabet I:n herkku
Keskiajalla Euroopan kuninkaallisissa hoveissa makeisina nautittiin erilaisia aromaattisia siemeniä, jotka oli ensin sokeroitu. Niissä yhdistyi nautinto ja hyöty, sillä siemenillä oli ruuansulatusta edistävä vaikutus. Sokeria itsessäänkin pidettiin keskiajalla kallisarvoisena lääkkeenä. Sen uskottiin auttavan ruoansulatusta, siis toimivan hyvin aterian päättävänä digestiivinä. Englannin kuningatar Elisabet I (1533–1603) oli kuulemma erityisen perso karamellisoiduille manteleille, mutta asialla oli kääntöpuolensa. Sokeriset naposteltavat pilasivat monarkin hampaat.
Sokeroituja kuminan-, aniksen- ja fenkolinsiemeniä kutsuttiin konfeteiksi. Ne valmistettiin karamellisoimalla värjättyä sokeria kuparipannulla. Konfetit olivat peräisin Lähi-idästä, josta ne tulivat kauppiaiden mukana Venetsian kautta Eurooppaan 1000- ja 1100-lukujen vaihteessa.
Konfettien valmistus oli tarkkaa puuhaa, sillä ne paloivat helposti. Pitkä valmistusprosessi nosti niiden hinnan korkeaksi. Niinpä ne olivat aluksi vain aateliston herkkuja. Todennäköisesti konfetteja pääsi jossain vaiheessa maistamaan tavallinenkin väki, sillä ne olivat suosiossa 1500-luvulle.
Monien nykykarkkien esikuvat juontavat Lähi-itään. Arabiapteekkarit kehittivät 800-luvulla makeita reseptejä, jotka tunnemme erilaisina muunnelmina edelleen: pastillit, karamellitangot ja kumikaramellit. Arabialaisessa kulttuurissa syntyivät myös marsipaani, kinuski ja mantelinugaa. Tahmeaa karamellia käytettiin myös haareminaisten karvanpoistoon.
Ihmiskunnan ensimmäisten makeisten kehtona kuitenkin pidetään Intiaa, jossa yli 2 000 vuotta sitten opittiin tiivistämään sokeri sokeriruo’on mehusta. Maidosta ja seesaminsiemenistä valmistettuun massaan lisättiin sokeria, ja näin jalostui historiallinen makeinen.
Kreiviltä nimi praliineille
Makeisten aatelia edustavat käsin tehdyt praliinit. Ne saivat nimensä 1600-luvun alkupuolella Ranskassa, kun hovimestari Clément Jazulot yhdisti kaksi aikansa kalleinta herkkua sokerin ja mantelit paahtamalla ne pannulla. Sokeri karamellisoitui manteleiden ympärille kovaksi, läpikuultavaksi ja makeaksi kuoreksi. Nimi praliini tuli Jazulotin isännän herra Césarin mukaan, tämä kun oli Pleissis-Praslinin kreivi.
Praliinit menivät kuin kuumille kiville hovin herkkusuille, joten Jazulot perusti myöhemmin praliinimyymälän ja ansaisi sen avulla pienen omaisuuden ja taloudellisesti turvatut eläkepäivät, sillä praliinien suosio kipusi Ranskassa suorastaan buumiksi. Niiden suosio kuitenkin loppui muutaman vuosikymmenen jälkeen yhtä nopeasti kuin se oli alkanut.
Vuonna 1902 ranskalainen sokerileipuri Léon Mazet sattumoisin löysi alkuperäisen praliinireseptin ja alkoi valmistaa niitä. Niistä tuli hetkessä taas suosittuja. Praliineista on kehittynyt lukuisia muunnelmia, joista suomalaisille tutuimpia ovat suklaakonvehdit. Aidot praliinit, ne mantelisydämiset, miellyttävät edelleen hienostuneita makuvivahteita arvostavia.
Suomalaista ämmännahkaa
Suomessa ensimmäiset makeiset tehtiin missäpä muualla kuin Turun linnassa 1500-luvulla. Siellä valmistetut konvehdit olivat ilmeisesti karamellisoituja siemeniä, manteleita ja hedelmiä.
Kovin houkuttelevilta eivät kuulosta ne makeiset, joita tarjoiltiin turkulaisessa Qvenselin talossa 1700-luvulla. Ämmännahka – sillä nimellä sitä todellakin kutsuttiin – syntyi keittämällä kokoon epämääräiseltä kuulostavaa seosta, johon kuului arabikumia, sokeria, traganttikumia, altee- tai lakritsinjuurta, munanvalkuaista ja pomeranssinkukkasokeria. Ällöttävän nimensä makeinen taisi saada sitkeydestään.
Makeisia valmistettiin aikoinaan varta vasten erityisiin tilaisuuksiin ja juhliin. Oli erikseen hää- ja ristiäiskaramelleja sekä hautajaismakeisia. Suomalaiset säätyläiset tilasivat ne 1800-luvun puolivälissä Pietarista. Myös kaupassa myytävät makeiset olivat yleensä pietarilaisten tai moskovalaisten sokerileipureitten tekemiä.
Tavallisissa kodeissa karamellit yleistyivät vasta teollisen valmistuksen myötä. Suomen ensimmäiset makeistehtaat perustettiin 1890-luvulla.
Teollisten makeisen rinnalla karkkeja on tehty kotona. Muistan itse, kuinka hyviä suklaapisaralla kuorrutettuja piparminttupastilleja, suklaatryffeleitä ja nekkuja eli kinuskitikkareita äitini teki 1970-luvulla. Ne voittivat menen tullen kaupan karamellit.
Maljat eri tyylien mukaan
Koska makeiset olivat 1700-luvulla ja vielä 1800-luvullakin arvokasta harvojen herkkua, niiden tarjoiluastioidenkin piti olla erityisiä. Maljat, kulhot, korit ja bonbonnièret eli kannelliset rasiat tehtiin 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa pääasiassa hopeasta ja posliinista. Myöhemmin 1800-luvulla yleistyivät hiottu ja puristettu lasi.
Makeismaljat muistuttavat usein sokerimaljoja, ja tavallisesti niitä onkin käytetty sekä sokerille että makeisille. Tärkein ero on koko: makeismaljat ovat tavallisesti matalampia kuin sokeriastiat. Sangalliset makeismaljat etenkin empiren ja myöhäisempiren aikana ovat muodoltaan kuin pieniä leipä- tai korppukoreja.
Värikkäät lasiset ja posliiniset bonbonnièret sopivat hyvin 1800-luvun lopun kertaustyylien runsautta suosivaan sisustukseen. Uushopeasta ja puristelasista valmistettiin edullisia laakeita maljoja, jotka kävivät niin makeisten kuin pikkuleipienkin tarjoiluun. Karamellit olivat kuitenkin vielä pitkälle 1900-lukua harvinaista herkkua, joka oli varattu vain juhliin ja vieraille.
1900-luvulla koristeellisten makeiskulhojen perinne jatkui, vaikka erilaisia astiatyyppejä oli vähemmän. Kotimaiset muotoilijat, kuten Nanny Still, Heikki Orvola ja Kerttu Nurminen, ovat luoneet näyttäviä maljoja ja rasioita, jotka sopivat myös juhlavien herkkujen tarjoiluun.
Juttu on julkaistu Antiikki & Designin joulunumerossa 11-12 / 2016. Katso täältä numeron muista aiheista.