Mustion linnan nykypäivästä kertovassa jutussa vilahti erään Suomen historian mielenkiintoisimman persoonan nimi: kartanonherra, ruukinpatruuna Hjalmar Linderin (1862-1921). Hjalmar Linderin aikana Mustion linna eli kukoistuskauttaan, ja kuten jutussa todetaan, juhlat seurasivat toisiaan eikä samppanjassa todellakaan säästelty!
Hjalmar Linder oli uhkapeluri, seikkailija, suurmaanomistaja, edistyksellinen tehtailija, taiteen ja taiteilijoiden ystävä, ihmisoikeuksien puolustaja ja Suuri Persoona. Myös Hjalmarin perhe on täynnä yllättäviä persoonia, niin että jos Suomessa koskaan haluttaisiin kirjoittaa jotakin Downton Abbeyn kaltaista sukusaagaa, niin Linderien perhe olisi ehdottomasti otettava esikuvaksi.
Hjalmar Linderin äiti, juhlittu seurapiirikaunotar Marie Linder, on jäänyt historiankirjoihin julkaisemalla vuonna 1867 nimimerkillä "Stella" En qvinna af vår tid / Aikamme nainen- nimisen romaanin. Romaani on moderni ja emansipoitunut, se pohdiskelee naisen asemaa tavalla, joka oli aivan ennenkuulumatonta sen ajan suomalaisessa kirjallisuudessa. Marie Linder eli kiihkeän, lyhyen elämän, sillä nuorena solmitun avioliiton vaikeudet ja neljännen lapsen kuolema heikensivät Linderin terveyttä ja hän kuoli vain 29-vuotiaana. Virallisten tietojen mukaan Marie Linder kuoli kouristuskohtaukseen, mutta useimmissa lähteissä arvellaan kuoleman olleen oman käden työtä.
Marie Linderin täti ja hänen kasvattajansa oli kuuluisa Aurora Karamzin, aikanaan Venäjän rikkain nainen ja suuri hyväntekijä. Erään tarinan mukaan Aurora Karamzin osti aikanaan Albert Edelfeltin "Kuningatar Blanka"-maalauksen lahjaksi Hjalmarille, koska se muistutti heitä molempia heille rakkaasta Mariesta. Hjalmar testamenttasi jo elinaikanaan taidekokoelmansa Suomen valtiolle ja niistä on tullut osa Ateneumin kokoelmia.
Hjalmar Linder lähti nuorena miehenä Pietariin opiskelemaan, niin kuin silloin yläluokalla tapana oli. Opiskelusta ei tullut mitään sen kummempaa, mutta uhkapeluusta ja pröystäilevästä elämästä senkin edestä. Pian Linder oli korviaan myöten veloissa, joita hänen isällään, valtiosihteeri Constantin Linderillä, ei ollut pienintäkään aikomusta maksaa. Apuun saapui yllättäen isän serkku, Mustion linnan haltija Fridolf Linder, joka paitsi maksoi Hjalmarin velat ja pelasti hänen nahkansa, myös testamenttasi hänelle koko valtavan omaisuutensa.
Valtava perintö sai Hjalmarin persoonassa aikaan suuren muutoksen: hän ryhdistäytyi, perusti asianajotoimiston ja perehtyi innolla uusiin velvollisuuksiina. Linderin imperiumiin kuului jossain vaiheessa vuosisadan vaihdetta Lohjan selluloosatehdas, Kytäjän ja Mustion kartanot, kaksi puuhiomoa, Högforsin tehtaat Karkkilassa, Rautakosken Ruukki ja useita sahoja. Hänellä oli omien sanojensa mukaan 5000 työntekijää ja 64 000 hehtaaria maata.Työnantajana Hjalmar Linder oli äärimmäisen edistyksellinen. Hän otti käyttöön 8-tuntisen työpäivän, ilmaiset lääkkeet ja maksoi palkkaa sairauslomien ajalta paljon ennen kuin laki sitä vaati.
Hjalmar Linderin läheisin ystävä läpi vuosien oli C.G.E. Mannerheim. Ystävykset jakoivat monenlaisia seikkailuja, ja kummallisella tavalla heidän suuret rakkautensa tekivät heistä entistä läheisimpiä. Hjalmar Linder meni nimittäin kaikkien suureksi yllätykseksi naimisiin Mannerheimin siskon, Sophie Mannerheimin kanssa. Pari hullaantui toisiinsa ja avioitui, vaikka todennäköisesti kaikki molempien lähipiirissä ymmärsivät heti alusta alkaen, ettei kaksi näin erilaista persoonaa voi elää yhdessä. Avioliitto loppuikin varsin dramaattisissa olosuhteissa, sillä Linder oli biseksuaali ja Sophie yllätti miehensä eräänä päivänä sängystä toisen miehen kanssa. Linder oli kuitenkin vieraanvarainen ja hurmaava persoona, joten ystävyys Mannerheimin sukuun säilyi, vaikka sukulaisuussuhde päättyikin.
Jonkin aikaa Hjalmarin avioliittoepisodin jälkeen Mannerheim rakastui puolestaan Linderin siskopuoleen, Kitty Linderiin. Kitty Linderin jäämistöistä löytyneet kirjeet osoittavat, että Mannerheim olisi halunnut avioitua Kittyn kanssa, mutta hänen avioeronsa pitkittyminen ja skandaalien pelko kylmensivät Kittyn tunteet, eikä suhde lopulta kestänyt kovin kauan.
Sisällissota järkytti Hjalmar Linderiä, kuten kaikkia muitakin. Linder pakeni sotaa ulkomaille ja sodan päätyttyä hän löysi omaisuutensa vahingoittumattomana. Linderillä oli erittäin luottamukselliset välit työväkeensä ja heti sodan päätyttyä hänen puheilleen pyrkivät epätoivoiset vaimot, joiden miehet olivat vangittuina valkoisten vankileireillä. Kertomuksia kuunnellessaan ja asiaan tutustuessan Hjalmar Linder pöyristyi, ja alkoi arvostella kovin sanoin valkoisten ylläpitämiä vankileirejä. "Punaista hulluutta on maassamme totisesti seurannut valkoinen terrori", hän kirjoitti Hufvudstadsbladetiin.
Linder arvosteli sitä, miten vankeja kohdellaan, miten heitä on sullottu epäinhimillisiin olosuhteisiin ja kuinka kostotoimet olivat täysin sattumanvaraisia eivätkä kohdentuneet välttämättä mitenkään sodan aikaisiin tekoihin. Kirjoituksen myötä Linder leimattiin maanpetturiksi, hän sai tappouhkauksia ja joutui lopulta myymään kaiken omaisuutensa Suomessa. Hän muutti Ruotsiin, ja sieltä verosotkujen jälkeen Ranskaan ja Algeriin. Toukokuussa 1921 Linderin ollessa matkalla Algerista Pariisiin, hänen matkatavaransa takavarikoitiin velkojien vaatimuksesta. Linder masentui, sulkeutui hotellihuoneeseensa ja teki itsemurhan viiltämällä ranteensa auki.
Mikä mies! Mikä elämä! Mikä kohtalo! Linderin elämään voi tutustua tarkemmin Esa Koskisen kirjassa "Kullalla kirjailtu elämä" sekä fiktiivisesti Raija Orasen romaanissa "Metsästäjän sydän".
