Kuvitelkaa itsenne hiekkarannalle. Tai ehkä vielä paremmin soramonttuun. Sellaisen värimaailman keskelle sukeltaa Reima Nevalaisen näyttelyssä Tampereen taidemuseossa. Reima Nevalainen on Vuoden nuori taiteilija 2016 ja on helppo ymmärtää, miksi valinta on kohdistunut häneen: Nevalaisen maalaustyyli on tunnistettava, omaperäinen ja aiheiltaan ajankohtainen.
Ensi katsomalta Nevalaisen maalaukset ovat jopa ahdistavan rujoja: niissä ei ole mitään pikkusievää eikä anteeksipyytelevää, ja niiden ankea värimaailma leijuu painavana kaikkialla. Maalaukset kuitenkin vangitsevat paikoilleen ja pakottavat tulkitsemaan niiden tapahtumia.
Reima Nevalainen on siitä ilahduttava taiteilija, että jokaisella teoksella on ihan oikea nimi. Nimi, joka avaa teoksen taustoja ja auttaa siksi tulkinnassa askeleen eteenpäin. En oikein välitä taiteilijoista, jotka nimeävät teoksensa "Nimettömiksi" – siitä tulee aina sellainen tunne, ettei maalauksen taustalla ole ajatuksen hiventäkään. Nevalaisen maalausten taustalla on ajankohtaisia ajatuksia ja tarinoita, vaikka hän itse ei tunnusta olevansa tarinankertoja.
Nevalainen on maalannut VNT2016-näyttelyyn runsaasti uusia teoksia kevään aikana, joten sodat ja Euroopan pakolaiskriisi ovat nousseet teosten aiheiksi. Mustat tykit ja aidat uhkaavat, tunnelma on lohduton. Silti löydän pienen valon pilkahduksen näissäkin töissä: entä jos kyse ei ole antautumisesta, vaan sittenkin selviytymisestä – aidan yli pääsemisestä? Siitä, että auttava käsi saapuukin viime hetkellä?
Nevalaisten teoksissa on huikeita yksityiskohtia ja sellainen ajattomuuden tunnelma, että tuntuu kuin katsoisi toiseen todellisuuteen. "Return" ja "Inhabitant" saavat miettimään läsnäoloa ja sitä, että maailmankaikkeudessa voi ehkä olla tasoja, joita emme aina havaitse.
Espanjalainen taidemaalari Antoni Tápies tulee maalaustekniikasta väistämättä mieleen, vaikka haastatteluista selviää, ettei Tápies ole ollut mitenkään merkityksellinen maalari Nevalaisen elämässä. Hiekan käytön maalauksissa Nevalainen on keksinyt vahingossa, ollessaan maalaamassa maisemamaalausta rannalla, jossa tuuli pöllyytti hiekkaa märkään maalipintaan. Hiekka ja kollaasitekniikka tekevät maalauksista järeitä, lähes reliefimäisiä.
Suomalaisista taidemaalareista mieleeni tulee Marjatta Tapiola. Se johtuu tietysti molemmille tyypillisestä kallo-aiheesta, mutta on siinä muutakin: rohkea viiva, ronski sivellinjälki ja se anteeksipyytelemätön rujous.
Veikko Halmetoja vertaa Reima Nevalaisen taidetta näyttelyjulkaisussa vanhaan eurooppalaiseen taiteeseen, erityisesti kristillisiin kärsimysaiheisiin. Jännittävä vertaus, johon sisällöllisesti voin hyvin yhtyä: kristillisen kärsimyksen, Jeesuksen ja pyhimysten, ydinviesti on antaa ihmisille toivoa ja tuo toivo, joka pilkahtaa kaiken kauheuden keskeltä on olennainen myös Reima Nevalaisen taiteelle.
"Gardener III" kumartaa myös vanhalle suomalaiselle taiteelle, Hugo Simbergille ja Akseli Gallen-Kallelalle. Kuoleman puutarha, kallankukat ja kuolema itse puutarhurina on meille tuttu aihe. Suomalaisen taiteen traditiossa kuolema ei ole pelottava, vaan pikemminkin ujo ja anteeksipyytävä. Nevalaisen maalausten kuolema on jäntevä, mutta häveliäs ja alleviivaa Nevalaisen halua auttaa meitä huomaamaan olemassaolon itseisarvon.
Vuoden nuori taiteilija 2016 Reima Nevalainen 11.9.2016 asti Tampereen taidemuseossa ja 23.9.-20.11.2016 Aboe Vetus & Ars Novassa Turussa.
