Taiteilija, joka rakasti luontoa

Bertel Gardberg 1916-2007

Harvoin olen kokenut suomalaisen muotoilun kultakauden mestarin töitä katsellessani, sellaista ensi-ihastumisen tunnetta kuin Fiskarsin Bertel Gardbergin tuotantoa esittävässä näyttelyssä. Osa esineistä oli toki tuttuja, mutta Gardbergin lämmin suhde luontoon: kivien, puun ja meren muovaavien muotojen vuoropuhelu näyttäytyi minulle aivan uudessa valossa.

Tämä yksi suomalaisen muotoilun suurista nimistä tuotantoineen on jäänyt ehkä kaikesta huolimatta taidemaailmassa hieman taka-alalle. Käsityöläisenä hänellä ei ollut takanaan suuria yrityksiä, jotka olisivat nostaneet ja markkinoineet hänen töitään. Eikä hän varmastikaan olisi sitä itse edes halunnutkaan. Erityisesti ihastuin Gardbergin filosofiaan. Hänen ajatuksiinsa luonnosta, käsityön merkityksestä ja aíneettoman perinnön siirtämisen tärkeydestä.

Bertel Gardberg opiskeli Kultaseppäkoulussa vuosina 1938-41 sekä Taideteollisuuskoulun iltalinjalla ja ammatinedistämislaitoksessa metallintaontaa. Valmistuttuaan hän täydensi opintojaan Tanskassa. Vuonna 1949 hän perusti oman työhuoneen Helsinkiin ja sai leimausoikeuden.

 

Nuorena hän oli ollut merillä ja ihastunut laivoissa käytettyihin tarve-esineisiin, joiden muoto oli jalostunut niiden käyttötarkoitusta palvellen. Gardberg "luki" esineitä, oppi niistä ja käytti niiden muotokieltä myös omissa töissään. Laivan kettinkien muotoa ja ankkureita on nähtävissä mm. hänen koruissaan.

Gardberg sai inspiraationsa luonnosta, tikan hakkaamasta puusta, vanhan ihmisen käsiä muistuttavasta visakoivusta, meren hiomista kivistä ja sammaloituneesta kalliosta. Gardbergilla oli taito nähdä kauneutta siellä, mistä moni muu ei olisi sitä löytänyt. Hän korosti luontosuhteen merkitystä. Jos on pikkupoikana pitänyt kädessään eläintä ja tuntenut sen lämmön, painon ja sydämen sykkeen, siitä jää muistijälki, josta voi myöhemmin ammentaa työhön: "Niiden elämän ja suhteet voi aina tuntea käsissään"

Rintakoru, Lehtokurppa kulta ja vuorikristalli, 1968

Vuosina 1966-71 Bertel Gardberg perheineen vietti Irlannissa. Hän käytti töissään aluksi jalokiviä, mm. smaragdeja, mutta koska niiden saatavuus Rhodesian ja Englannin kauppasuhteitten katkettua kärsi, täytyi keksiä jotain muuta. Gardberg lähti kuljeksimaan rannalle ja keräsi sieltä luonnonkiviä. Hänelle mikä tahansa kivi saattoi toimia korukivenä.

"Nämä kauniit kivet ovat meren lahja maalle. Laskuveden aikaan voi kulkea rannalla ja kerätä tuhansia vuosia vanhan kivisadon. Sato vaihtelee päivästä toiseen. Myös isompia kiviä häviää takaisin syvyyksiin ja toisia kiviä tulee niiden tilalle. Kävelen rannalla, etsin ja kerään kauneutta"

"Koppakuoriaiset" toivat mieleeni Egyptin skarabeet.

 

Harmaa haikara, Vihreä rantakivi, kristalli ja kulta 1985.
Odysseus, kiviveistos, musta kalkkikivi, 1974.

 

Luonnosta Gardberg kertoi ammentavansa voimaa vaikeina elämän hetkinä. Teollisuus ei tarjonnut 1970-luvulla Gardbergin kaltaiselle käsityöläiselle töitä. Hän asettui Pohjan pitäjään ja viehättävä vanha Annebergin torppa toimi sekä perheen kotina että taiteilijan verstaana ja ateljeena.

Yhtäältä luonto oli vapaan inspiraation lähde, toisaalta sitä tarkastellessa lähemmin Gardberg korosti sen geometrisyyttä ja kurinalaisuutta. Samaa kahtiajakoisuutta näen myös Gardbergin omassa tuotannossa. Vaikka lopputulos näyttää tarkoin harkitulta ja viimeiseen saakka mietityltä, Gardberg ei suunnitellut töitään, vaan etsi ja haki muotoa esinettä tehdessään. Gardberg kertoi itse aloittavansa tekemisen ilman piirustuksia, tietämättä, mikä lopputuloksesta tulee. Lopputulos onkin näin  pikemminkin kokemuksen kuin suunnittelun muovaama.

Gardberg teki sekä uniikki- että sarjatuotantoa. Hänen aterimensa palkittiin Milanon Triennalissa vuonna 1957 ja ne saivat nimen Triennale De Luxe. Näyttelytila, jossa Gardbergin työt ovat nyt esillä, sijaitsee samassa rakennuksessa, jossa kyseiset aterimet aikoinaan valmistettiin.
Työ tehtiin aina materiaalin ehdoilla. Kunnioitus materiaalia kohtaan oli niin suurta, että työvaiheessa kaikki hopeapalaset kerättiin talteen ja hopeaan ei koskettu käsin eikä jätetty siihen sormenjälkiä. Perfektionismi kuvaa hänen työskentelytapaansa.
Gardbergin mukaan hyvää designia on esine, jota voi käyttää ja katsella nauttien.
Gardberg oli monen materiaalin taitaja. Hopean, messingin, tinan, puun, kivien ohella hän taisi myös valurautaa ja keramiikkaa.

Gardberg korosti, ettei muotoilija saisi koskaan tulla täysin riippuvaiseksi teollisuudesta, vaan taiteilijalla olisi hyvä olla myös vapaus. Mahdollisuus tehdä uniikkitöitä, luoda ja toteuttaa itseään itsenäisenä taiteilijana. Tie yksinäisenä taiteilijana ei Gardbergin mukaan ole ollut helppo, mutta Pro arte Utili -sarjan televisiohaastattelussa hän kertoi "Ilo on elää tällä tavalla. Monta, monta kertaa suurempi."

"Oli aika, kun työkaluja, taiteilijan pieniä apulaisia rakastettiin. Niitä koristeltiin ja jokaisella työntekijällä oli omat työkalunsa, joihin hän kaiversi puumerkkinsä ja usein myös valmistusvuoden" Bertel Gardberg.

"Vanhat hienot verstaat ovat romutetut ja ammatin kehityksestä ei voi puhua. Se on tullut niin teknilliseksi ettei tarvitse enää käyttää käsiä."

"Ilman käsityötaitoa kulttuuri kuolee. Taito käyttää kättä on tehnyt ihmisestä ihmisen. Haluaisinpa totisesti tietää mitä sitten tapahtuu, kun olemme rittävän pitkään vaan painaneet nappia...!"

 

Bertel Gardberg oli idealisti. Hänen intohimoisessa suhtautumisessa työhönsä ja kädentaitoihin näkyi entisajan käsityömestareiden perintö. Hän puhui ihmiskäden kosketuksen ylivertaisuudesta verrattuna koneistumiseen. Mielestäni hänen sanomansa ei  kuitenkaan ollut teollistumista vastaan, vaan käsityön puolesta.

Oppilailleen painotti hyvien opettajien, menneiden sukupolvien käsityömestarien, merkitystä. Korostaen näiden "käden taidon ja käden tiedon", ns. hiljaisen tiedon siirtämisen tärkeyttä. Käsityöperinne ja sen jatkuminen merkitsi Gardbergille paljon; hänelle elävänä jatkuva käsityöperinne merkitsi kulttuurin säilymistä.

On sääli, jos annamme perinteisten käsityöammattien tiedon ja osaamisen kadota. Käsityö voi olla elävää kulttuuria, jota tehdään, tai kuollutta kulttuuria, jonka tuotoksia katsotaan museossa.

 

Lainaukset kursiivilla: Bertel Gardberg

 

Yksi viimeisistä.

Bertel Gardbergin 101 juhlanäyttely Fiskars Village 25.11.2017 — 02.4.2018

Fiskars ja Bertel Gardberg ovat ehdottomasti talvisen retken arvoisia.

 

Katja Weiland-Särmälä

Katja Weiland-Särmälä on väitöskirjaa tekevä taidehistorioitsija ja historioitsija sekä löytöretkeilijä kauneuden, designin ja taiteen maailmassa.

Seuraa meitä somessa