Olen aina rakastanut Hugo Simbergin taidetta. Hänen töissään on humaaniutta, niissä jopa kuolemakin on kuvattu inhimillisesti, hellästi.
Ateneumiin hankittu Simbergin suurikokoinen teos "Iltaa kohti" vuodelta 1913 koskettaa minua erityisesti. Siinä on kuvattu Hugo Simbergin isä Niclas ja taiteilijan nuori poika Tom yhdessä. Kaksi sukupolvea, kaksi maailmaa: uusi ja vanha. Vanha mies on täynnä viisautta, lapsi utelias ja elämää täynnä. Kuvaa katsoessani sydäntäni puristaa, kun näen millä hellyydellä isoisä taluttaa pojanpoikaansa. Näen siinä oman isäni ja pienen poikani. Heidän ikänsäkin suunilleen täsmäävät. Siksi halusin mennä heidän kanssaan katsomaan taidemuseoon hankittua suurteosta.
Meillä on paljon opittavaa eri sukupolvilta. Pystyisipä isoisä siirtämään viisautensa ja aineettoman perintönsä eteenpäin. Ja malttaisimmepa ottaa sen vastaan. Vastavuoroisesti pienen ihmisen rinnalla voi oppia katsomaan maailmaa uudella tavoin, hänen silmillään: tuntea jälleen taivaalta leijailevan ensilumen riemua tai pitkään odotetun junamatkan jännitystä. Lapsen elämänilo, tuttujen, arkisten asioiden kokeminen ensikertaa voi avata meidän kokeneimpienkin silmät näkemään näiden hetkien ainutkertaisuuden. Maalauksen nimi "Iltaa kohti" kertoo yhdestä auringonlaskusta tuhansien joukossa. Siihen on ikuistettu hetki, kun auringon viimeiset säteet leikittelevät veden yllä ja värjäävät sen lämpimän kultaiseksi. Hetki, jolloin varjot alkavat pidetä, kunnes häviävät pimeyteen. Hetki, joka tallentui muistoihin ja maalaukseen.
Maalauksessa voi nähdä myös tähän ajankohtaan sopivaa symboliikkaa: Vanha väistyy, alkaa uusi. Vuoden 2015 viimeiset hetket.
Kiitos kuluneesta vuodesta Löytöretkeilijän Paratiisi blogini lukijoille Hyvää alkavaa vuotta 2016!
Linkki Ateneumin sivuille
