Vinkkejä vanhojen esineiden myymiseen

Viime aikoina olen käynyt muutamassa asunnossa ystäväni apuna arvioimassa esineitä. Yleensä tilanne on se, että kyseessä on kuolinpesä tai asunto, josta vanhus on joutunut muuttamaan pois hoitokotiin tai sairaalaan ja koti pitää tyhjentää myyntiä tai vuokralaista varten. Nämä asunnot ovat täynnä muistoja. Esineillä voi olla mittaamaton tunnearvo, mutta usealla on sen lisäksi myös muuta arvoa. Sen erottaminen, mikä on myynnillisesti arvokasta, voi olla joskus maallikolle haastavaa.

 

Eräskin tarina alkoi niin, että ystäväni kaarsi pihalleni autollaan ja kantoi pahvilaatikon sisälle kotiini. Siellä olivat sulassa sovussa isoisän palkintopokaalit ja hauraat lasiesineet. Ja tietenkin ilman mitään pehmustuksia, kääreitä tai samomalehtisuojauksia. Voi hyvänen aika, parahdin mielessäni kun nostelin 1950-luvun taidelasia esille. Päällimmäisenä pilkisti esiin Tapio Wirkkalan kalanrakko, Kaj Franckin punainen kaadin sekä värikkäät juomalasit. Esineet, jonka isoisä on pitänyt kunniapaikalla, tässä tapauksessa palkintopokaalit, ovat täynnä muistoarvoa. Kaappeihin sullotut lasiesineet ja arkiset mehukannut sitä vastoin saattavat olla satasien arvoisia.

Tapio Wirkkalan vrheetön kaunis taidelasiesine 3299, joka tunnetaan myös nimellä "Kalanrakko".
Kaj Franckin kaadin 1610 on keräilijöiden suosiossa.

Pakattuani lasiesineet huolellisesti lähdin tietysti myös paikan päälle katsomaan, mitä aarteita vielä oli jäänyt kaappeihin. "Ei siellä varmaan mitään arvokasta ole, kun asunniossa ei ole mitään vanhaa", ystäväni arveli ennen paikalle saapumistamme. Tämä on aika yleinen harhaluulo. Esineen arvoa ei mittaa sen ikä. Juuri nyt 1950-60-luvun design ja ihan tavalliset arkiesineet ovat suosittuja. Ja niistä ollaan valmiita maksamaan hyvä hinta. Sitä vastoin vanhat upeat biedermeierkalusteet ovat tällä hetkellä vähemmin haluttuja. Ikävä kyllä.

Kävimme läpi  tavaroita, jotka olivat osa suomalaista designhistoriaa. "Tavallisestakin" kodista voi helposti löytyä esineitä, joita nyt maksetaan paljon.  Nykyinen niin sanottu "designlasi" oli silloin arkilasia, eikä hinnoiltaan pilvissä kuten nyt. Suomalaiselle 1950-luvun lasille löytyy myös paljon keräilijöitä, mikä korreloi suoraan niiden rahalliseen arvoon.

Saara Hopean Nuutajärvelle suunnittelemat värikkäät jälkiruokakulhot ovat oivallisia jätskikesteihin.

Jälleenrakentavassa Suomessa oli isänmaallinen teko ostaa kotimaista lasia ja keramiikkaa. Nanny Stillin, Kaj Franckin, Timo Sarpanevan, Saara Hopean ja monen muun kultakauden taiteilijan juoma- ja jälkiruokalasit olivat mukana myös perheiden jokapäiväisessä arjessa. Niistä kaadettiin maitoa, lusikoitiin viiliä ja kippisteltiin juhlan kunniaksi. Usein se tarkoittaa myös sitä, että esineessä näkyy käytön jäljet: kolhut ja säröt pudottavat esineen hintaa, vaikka eivät välttämättä vaikuta sen käyttöarvoon.

Harmillista kyllä, tämä Gunnel Nymanin ihana kannu GN 7 oli saanut kolhuja elämänsä varrella. Katso tarkkaan esimerkiksi kahvan kiinnityskohdat ja vedä sormellasi läpi lasiesineen reunat tunnistaaksesi mahdolliset rikot. Joskus tuntoaisti voi olla näköaistia tarkempi.

Suomalainen taidelasi oli suosittu lahja 1950-70-luvulla. Sitä annettiin mm. ylioppilas- hää- ja 50-vuotislahjaksi. Henkilölle itselleen taide-esine ei välttämättä ole ollut mieluisa. Se on saatettu laittaa komeroon katseilta piiloon, eli kannattaa tutkia tarkkaan myös kaappien perukat. Esineen omistaja ei ole välttämättä  erotellut kotonaan ns. arvokasta ja vähemmän arvokasta. Kaj Franckin Lansetti on saatettu sijoittaa paraatipaikalla arkisen tilpehöörin ja matkamuistojen rinnalle, jolloin senkin  mieltää helposti rahallisesti arvottomaksi.

Varaa riittävästi aikaa esineiden läpikäymiseen. Ei ole myöskään harvinaista, että olen tällaisilla "keikoilla" käynyt roskiksesta kaivamasta poisheitettyä tavaraa takaisin: narupurkkeja, billnästuoleja, vanhoja joulukoristeita ja Dora Jungin pellavaliinoja. Toisen romu on toisen aarre. Nettipalstalla törmää joskus voivotteluihin: "Onpa arvokas tuo Tynellin lamppu, olisinpa tiennyt, heitimme pois kaikki tuollaiset valaisimet". Kierrätyskeskusten vitriineissä on jatkuvasti esillä jonkun poisheittämiä arvoesineitä.  

Kurkkaa lasiesineen taakse. Löydät sieltä mahdollisesti signeerauksen. Kaikkia taidelasiesineitä ei ole signeerattu. Siihen voi olla monia syitä. Happokynällä tehty signeeraus on saattanut kulua pois. Kyseessä on voinut olla ns. kakkoslaatu, joka jostain syystä on päässyt myyntiin. Esinettä on myös voitu hioa uudelleen esimerkiksi kolhujen takia ja niin nimikirjoitus on lähtenyt saman ties.

 

Raija Uosikkisen varhaistuotantoa vuodelta 1949. Uosikkinen aloitti Arabialla vuonna 1947.

Eräässä toisessa kohteessa yllätyin iloisesti valtavasta määrästä vanhaa Arabiaa. Asunnossa asununeen rouvan mies oli työskennellyt aikoinaan Arabialla ja tuonut kotiin kaikenlaisia tehtaalla valmistettuja ihanuuksia. Tälläisesta kodista voi löytyä todellisia aarteita, mietin. Ja löytyikin.

Aino Anttilan keramiikkamaljakko.

Kiinnostavimmat esineet olivat mm. Raija Uosikkisen harvinainen noin 25 cm korkea kannu ja useat erikokoiset seinälaatat, jotka oli maalannut nimimerkki N.W eli Naile Wafin, joka työskenteli Arabialla taideteollisuusosastolla vuosina 1950-56. Ja nyt kiinnostavuusarvo ei ole välttämättä sama asia kuin rahallinen arvo. Esine voi olla taidehistoriallisesti kiinnostava ja harvinainen, muttei se ei aina välttämättä korreloi esineen arvon kanssa. Valitettavasti. Toisaalta keräilijä, joka sattuu keräilemään vaikkapa Wafinia tai Uosikkisen varhaistuotantoa saattaisi maksaa kokoelman "puuttuvasta palasesta" mukavankin summan.

Naile Wafin on jäänyt aika tuntemattomaksi. Hän työskenteli Arabian taideosastolla 1950-luvulla vain muutamia vuosia.

Seinällä roikkuvat Brita Heilimon, Annikki Hovisaaren ja Hilkka-Liisa Aholan työt ovat sitä vastoin  "nimekkäämpiä", keräilijöiden keskuudessa tutumpia tekijöitä. Niiden kysyntä on suurempi.

Ihastuin erityisesti Brita Heilimon kauniseen seinälaattaan

 .

Annikki Hovisaaren keramiikka on suosittua

Valtavasta määrästä esineitä teimme karkean jaottelun. Lajittelimme esineitä eri pöydälle niiden arvon mukaan. Yhdellä pöydällä oli alle sadan euron esineet ja toisella yli. Sitten oli vielä ns. erityiset esineet kuten sieltä löytynyt suuri Gunnel Nymanin maljakko ja lukuisat Kaj Franckin taidelasiesineet. Esineiden rahallinen arviointi onkin haastavaa, sillä hinnat voivat vaihdella rajustikin. Hintahaarukka, mikä esineille arviointitilanteessa annetaan, onkin usein vain ohjeellinen. Esineen arvo konkretisoituu vasta myyntihetkellä. Mikäli itse hakee netistä ohjehintaa esineelle, täytyy muistaa, että kaikkia esineitä ei löydy googlettamalla ja arvo, joka netissä esineistä pyydetään, ei välttämättä korreloi sen kanssa, mitä siitä todellisuudessa ollaan valmiita maksamaan. Esineiden eri arvoista olen kirjoittanut aiemmin blogissani "Mikä maksaa?".  sekä lisää tietoa vintage-esineistä ja niiden arvosta löytyy myös  Hesarin jutusta , jossa minua haastatellaan.

Mikäli kodissa epäilee olevan arvoesineitä, on järkevää pyytää asiantuntija paikalle. Vaikka esineitä ei olisikaan myymässä, mutta pesän jakajia on useampia, se kannattaa.  Näin esineet arvotetaan oikein ja tavarat voidaan jakaa tasapuolisesti. Jälkeenpäin sainkin kiitosta, että olin mukana auttamassa. Monta arvoesinettä olisi mennyt ystäviltäni "ohitse" tai mahdolisesti laatikkoon Ö ilman läsnäoloani. Vieras ihminen saattaa myös avata silmät ja auttaa näkemään joidenkin esineiden kauneuden, joiden ohi on kävellyt vuosikymmeniä niitä todella näkemättä. Esine, joka hukkuu mummolan tavarapaljouteen saattaakin sopia omaan kotiin ja tulla siellä esille aivan uudella tavalla.

Makuja on monia. Kalliskaan design ei välttämättä ole kaikkien mielestä kaunista. Silloin sitä on turha säilyttää. Eräskin esine, jota ystäväni ei olisi ollut arvannut arvokkaaksi, oli yksi asunnon "designhelmistä".

Friedel Hollzer-Kjellbergin suurikokoinen vati, jossa kaunis häränverilasitus. Taiteilija on tunnetumpi riisiposliinistaan ja kuulemma harmitellut, ettei muihin kokeiluihin jäänyt tarpeeksi aikaa. Tämän vuoksi kyseisen taiteilijan muu tuotanto onkin harvinaisempaa herkkua ja keräilijöiden arvostamaa.

Asuntojen, joihin on mahtunut koko ihmiselämä, tyhjentäminen ei ole helppoa. Mitä säilyttää, mitä heittää pois? Esineet, joihin liitty muistoja mummosta tai lapsuudesta neuvoisin säilyttämään. Niitä käyttäessä ja katsellessa myös mummin muisto säilyy.

Kannattaa miettiä tarkkaan, mitä esineillä, joiden arvo on satoja, jopa tuhansia euroja, tekee. Säilyttääkö suvussa, odottaako arvonnousua vai laittaako kiertoon. Jos päätyy myymään esineen, niin missä se kannattaa realisoida?

Suhteellisen edulliset esineet, joiden arvo on alle sata euroa, on varmasti ihan järkevää myydä esimerkiksi nettikirpputoreilla. Näin välttää kauppiaiden ja huutokauppojen ottamat osuudet myynnistä. Ainakin vielä nettimaailma on ns. "villilänsi", jossa yksityinen voi kaupata ja myydä ilman verottajan väliintuloa. Nettihuutokaupoissa kauppa käy vilkkaasti ja siellä ns. parittomat ja epätäydelliset sarjatkin löytävät usein ostajansa. Tosin nettikirppiksillä on tiukat säännöt -kussakin vielä omanlaisensa- joten myynti-ilmoituksen tekemisessä kannattaa olla tarkkana. Netin kautta myymiseen ja esineiden lähettämiseen ja toimittamiseen liittyy tosin aina riski. Mitä jos esine hajoaa postissa? Kenen vastuu? Kuka korvaa? Mitä tehdä, jos ostaja ei maksakaan esinettä?

Esimerkiksi nämä Kaj Franckin yksittäiset juomalasit 1711 voi myydä helposti netin facebook-ryhmissä tai esimerkiksi torilla. Henkilö, jolta puuttuu tai on rikkoutunut muutama lasi omasta sarjastaan, on valmis ostamaan pienempiäkin kokonaisuuksia. Tosin postimaksut saattavat nousta joskus esineen hintoihin.

Antiikkikauppiaille myydessä saat rahat usein heti käteen. Tosin se, mitä esineestä saat, ei ole sama hinta kuin se, jolla esine myydään ulos. Tietenkään. Kauppias maksaa liikkeestään vuokraa, työntekijöilleen palkkaa ja tilittää alvit sekä muut pakolliset menot.

Gunnel Nymanin taidelasi nousee huutokaupoissa korkeisiin hintoihin.

Kalleimmat esineet myisin itse huutokaupan kautta. Näin tavoittaisin mahdollisimman paljon potentiaalisia ostajia. Toivottavasti esineestä kilpailisi mahdollisimman moni, jolloin hinta saattaisi nousta korkealle. Joissain huutokaupoissa on myös mahdollista asettaa ns. pohjahinta, jonka alle ei esineestä suostu luopumaan. Huutokaupoissa myydessä joutuu toki maksamaan huutokaupalle tietyn provision myynnistä ja mahdollisen esineen kuvaamiseen liityvän palkkion.

 Olen kiitollinen ja iloinen päästessäni vierailemaan näissä asunnoissa. Niissä oli ihana henki. Nämä kodit ovat täynnä muistoja, yhdessä elettyjä hetkiä ja tunteita, joita myös tavarat ja esineet kantavat mukanaan.

Mutta arvatkaa, mikä oli kaikkein parasta? Käyntini jälkeen pieni designkärpänen taisi puraista ystävääni, joka innostui bongaamaan lisää designesineitä omien kaappiensa kätköistä.

 

 

Katjablogiuusi s100x100 q80 noupscale

Katja Weiland-Särmälä

Katja Weiland-Särmälä on väitöskirjaa tekevä taidehistorioitsija ja historioitsija sekä löytöretkeilijä kauneuden, designin ja taiteen maailmassa.