Rakastan peilejä. En tiedä, onko se merkki narsismista, mutta antiikkimessuilla ja kirpputoreilla tarraudun aina mitä erilaisimpiin peileihin. Mieheni mielestä meille ei mahdu enää yhtään peiliä, mutta silti minulla on nitä muutama komerossa odottamassa.
Sisustuselementtinä peilit ovat hyviä, sillä ne luovat tilaan syvyyttä. Peilien avulla voi myös hämätä pienen kodin suuremmaksi. Tutkija Anu Korhonen on kirjoittanut peiliinkatsomisesta ja peilikuvasta esineen yhteydessä: "Peilin paikka arkipävän estetiikassa muuttuu moninaisten heijastustensa summaksi."
Kotonamme on alakerrassa suuri ihan tavallinen peili, jota kutsumme Tea Istan peiliksi. Nimitys johtuu siitä, että näyttelijä Tea Ista asui ohjaaja-miehensä Jack Witikan kanssa asunnossamme joskus 1960-luvulla. Kun he muuttivat pois, uusi omistaja lunasti peilin itselleen maksamalla siitä erillisen summan. Heidän perheessään peiliä kutsuttiinkin humoristisesti se jälkeen näyttelijättären mukaan. Kun muutimme kotiimme, he kertoivat tarinan meille ja niinpä peili kulkee yhä samalla nimellä.
Rakkaimmat peilini ovat sukuni vanhat peilit. Ajatus siitä, että samasta perintöpeilistä on kuvajaistaan peilanneet useat suvun jäsenet, luo esineelle myös aineettoman merkityksen.
Itse olen peilien suhteen kaikkiruokainen. Mikä seuraavaista peileistä on eniten sinun makuusi?
