Lähdimme koko perheen voimin etsimään kevättä Italiasta. Olimme ehkä hieman viime tipassa liikkeellä, sillä hotellihuonetta seitsemälle oli vaikea saada. Syynä oli tuolloin Torinossa pelattava Juventus Ajax ottelu, johon meilläkin oli liput.
Päädyimme ensi kertaa kokeilemaan Airbnb-majoitusta. Löysimme upean villan, johon mahduimme kaikki. Kyseessä oli vanhaan huvilakokonaisuuteen kuulunut entinen talousrakennus noin 1940-luvulta. Se oli alunperin ollut vanha puutarhurin asunto, joka sittemmin oli erotettu villasta - ja unohdettu. Kun villan nykyinen omistaja Roberto saapui ensi kertaa paikalle, ihana puutarha oli ehtinyt kasvaa umpeen ja puut ojentelivat oksiaan talon sisälle. Roberto oli insinööri ja näki heti vanhan funkistalon potentiaalin. Hän rakennutti taloon lisäkerroksia ja pengersi puutarhan jälleen vanhaan loistoonsa.
Vaikka olisin voinut viettää villassa ihailemassa maisemia loputtomiin, oli ympäröivä vuoristo pakko tutkia. Villa sijaitsi Apenniinien vimeisellä vuorella, ja horisontissa siintivät jo Alpit. Kävin mieheni kanssa joka aamu lenkillä vuoren rinteillä. Aloitimme aina ylämäkeen, jotta jaksaisimme myös paluumatkan. Lenkkimaisemat olivat henkeäsalpaavan kauniita.
.
Paitsi lenkkeilemällä vuoren huipulle pääsi myös kätevästi eräänlaisella funikulaarilla.
Vuoremme huipulla oli upea kirkko nimeltä Basilica Superga, joka oli valmistunut vuosien 1717-1731 väliisenä aikana muistoksi Torinon taistelusta, jossa Ranskan joukot lyötiin. Basilicassa ei tietenkään ollut opasteita ja opastusta kuin italian kielellä, joten muu tieto jäi hieman hämäräksi.
Villamme oli kävelymatkan päässä vuoren huipulla sijainneesta Supergan kylästä. Itse kylä oli pieni ja ihana. Juuri sellainen, joita on tottunut näkemään turistioppaiden kuvissa mutta joita et todellisuudessa koskaan kohtaa. Siellä tuntui kuin aika olisi pysähtynyt ja elämä sujuisi nyt ja tulevaisuudessa samalla rytmillä kuin viisikymmentä vuotta sitten. Kylässä oli kaksi ravintolaa, juusto- ja ruokatavarakauppa sekä lehtikioski. Söimme ensimmäisenä iltana toisessa ravintoloista, ja eteemme kannettiin valtava määrä herkullista ruokaa, joka maistui myös lapsille. Viihdytimme itseämme myös katselemalla muita ravintolavieraita, jotka söivät siellä perheineen. Voi sitä elävyyttä, käsien huitomista ja iloista naurua - tuntui kuin olisimme olleet Fellinin elokuvissa.
Olisin hyvin voinut jäädä pikku kylään pitemmäksikin ajaksi: ostaa aamucroissantit paikallisesta panetteriasta, illallisviinit hakisin viereiseltä viinitilalta ja mieheni nauttisi espressoa paikallisten charmantisti harmaantuneiden herrasmiesten seurassa jalkapallosta kiivaasti väitellen. Kirjoittaisin ehkä elämää suuremman romaanin yläkerran ateljeessa tai aloittaisin jälleen maalausharrastukseni. Kenties ensi keväänä?
