Ajaessamme kohti Louhisaarta kuvittelin, miten aikoinaan linnaan kuljettiin samaa mutkaista tietä pitkin. Silloin hevosvaunuissa istuneet Mannerheimin perheen lapset samoin kuin omani, odottivat innoissaan, milloin linna tulisi puiden seasta näkyviin. Odotus palkittiin ja lehtikujan päästä avautuva näkymä linnan pihalle hiljensi meistä jokaisen.
Syntyminen linnanneidoksi antaa elämälle hulppeat lähtökohdat. Lapsuutensa linnassa viettänyt Eva Mannerheim -Sparre kirjoittikin muistelmissaan linnan ainutlaatuisuudesta: "Louhisaari oli meidän suuri maailmamme. Kaikki muu tuntui vähäpätöiseltä ja köyhältä, jos vertasimme sitä oman kotimme tarjoamiin rikkauksiin". Louhisaari oli oma maailmansa monella tapaa: sen asukkaat elivät omassa aristokraattisessa pienessä, suljetussa "kuplassaan", joka palvelusväkeä lukuunottamatta oli tekemissä vain vertaistensa kanssa. Kosketus paikkakunnan muihin asukkeihin tapahtui lähinna ruotsinkielisissä jumalanpalveluksissa, joissa niissäkin Louhisaaren perhe istui pariisilaiseleganssissaan omalla korkea-arvoisella penkkijärjestyksen määräämällä paikallaan. Talvisin kelirikon aikaan Louhisaari olikin välillä myös konkreettisesti eristyksissä ulkomaailmasta, saattoi kulua viikkoja, ettei edes posti kulkenut.
Linnassa asui 1860-80-luvuilla seitsemän sisarusta: Sophie, Carl, Gustaf, Eva, Johan, Annicka ja August, joista kuuluisin on jo lapsuudessaan sotaleikkejä leikkinyt hulivili Carl Gustaf Emil Mannerheim. Sisarukset olivat keskenään läheisiä. Linnan keskipiste oli äiti. Isä oli etäisempi, paljon poissa, kuten tuohon aikaan isillä oli tapana. Sukupiiri oli laaja, lähikartanoissa asui serkkuja, joiden kanssa seurusteltiin, myös naimattomat vanhemmat tädit, isoäidit ja ystävät asuivat linnassa pidempiä aikoja. Linnaan kuului myös suuri joukko palvelusväkeä, joiden tehtävänä oli huolehtia linnan väen ja vieraiden viihtyvyydestä.
Lastenkin elämään kuului velvollisuuksia, joista tärkein oli opiskelu. Alkeisopetus pojille tapahtui kotona opettajan johdolla, mutta sen jälkeen pojat lähetettiin muualle opin tielle. Tytöillä opiskelu tapahtui linnassa kotiopettajattaren johdolla. Nämä vaihtuivat moneen otteeseen. Kauniit käytöstavat, etiketti, hoviniiaukset ja käsityöt olivat aatelisneidon hyvä hallita. Lapsena niitä opetti lastenhoitaja eli Bonne ja myöhemmin kotiopettajat, vanhemmat sekä sukulaiset. Matemaattisia aineita opetettiin tytöille poikia suppeammin.
Aatelislasten kasvatuksessa 1800-luvun lopulla kielitaito oli tärkeää; ranskan, saksan- ja englanninkieltä harjoteltiin kutakin kaksi päivää viikossa. Kieltenopetus tapahtui mm. seurustelun muodossa raittiissa ilmassa päivittäisen puistopromenadin aikana. Sunnuntaisin lapset saivat puhua pelkästään äidinkieltään ruotsia. Suomea puhuttiin ainoastaan keittiössä. Louhisaaren kirjastossa on yhä Mannerheim-suvulle kuuluneita kirjoja. Vahingolliset, turmiollisia ajatuksia sisältävät "ranskalaiset romaanit" yritti kotiopettajatar ankarasti kieltää tytöiltä.
Lasten vapaa-aika kului vaelteluun metsässä, merikylpyihin rannalla, polkupyöräajeluihin, teatteriesityksiin ns. "kirkkosalissa" ja romaanien lukemisiin. Kotona ei katsottu metsissä ryvettynyttä ulkoasua kuitenkaan hyvällä. Iltaisin palvelustyttö Fiina harjasikin takkuisia tukkia vähintään puolituntia. Lapset olivat vallattomia, kotiopettajien mielestä jopa kurittomia. Tässä saattoi olla totuuden siemenkin: Gustaf jopa erotettiin koulusta.
1870-luvun lopulla tummat pilvet alkoivat kerääntyä linnan ylle. Eva Mannerheim-Sparre muistelmissaan jakaa elämän linnassa kahteen vaiheeseen: aika ennen Gustafin tipahtamista aitan ylisiltä ja aika sen jälkeen. Hän projisoi lapsen tapaan käännekohdan varsin toisarvoiseen tapahtumaan, joka sattuu tapahtumaan samoihin aikoihin suurien tragedioiden kanssa. Isä on menettänyt omaisuutensa ja perheen elämä linnassa sellaisena, johon lapset ovat tottuneet ajautuu kohti päätepistettä. Louhisaaresta ja kaupunkiasunnosta pitää luopua. Isä katoaa Pariisiin ystävättärensä kanssa ja äiti menehtyy. Onneksi suvussa on kuitenkin rahaa: naimaton täti kasvattityttärineen ostaa linnan ja tulee sen vartijaksi isoäidin kanssa.
Etuoikeutettuun luokkaan syntyminen ei välttämättä takaa onnellista ja turvattua lapsuutta. Sisarukset hajaantuvat kukin tahoilleen, ainoastaan Eva ja pikkusisar Annicka jäävät linnaan vielä muutamaksi vuodeksi. Heidän asemansa muutos kuitenkin konkretisoituu pikku-Evalle, kun hänen isosisarensa Sophien huone "Grotto" luovutetaan kasvattitytär Jeanne Cottalle. Lasten elämä muuttuu ja jokaisen on joko turvauduttava sukulaisten armeliaisuuteen tai alettava huolehtia itsestään ja kantaa vastuu omasta elämästään. Louhisaaren lapset lentävät pois maailmalle.
Louhisaaren linna on auki 15.5-31.8. päivittäin klo 11-17
Ryhmille syyskuussa ennakkotilauksesta.
Matkamme innoittamana luin uudelleen hauskat kirjat Eva Mannerheim-Sparren "Barndomsminnen", Tyyni Tuulion "Vapaaherratar Sophie Mannerheim" Ja Teresita Sparre Currien "Louhisaaren lapset". Näistä jälkimmäisessä kirjoittaja on tosin antanut mielikuvituksensa lentää varsin vapaasti.
