Näin joulun alla putkahtelee postiluukusta tavaratalojen ja kauppakeskusten paksuja mainosluetteloita. Niissä on huomioitu loppuvuoden juhlat esittelemällä kattausesineistöä. Minut ne jättävät jostain syystä kylmäksi, vaikka monesti ovatkin ihan laatutavaraa.
Mutta annas olla, kun vierailen antiikkiliikkeissä. Niiden valikoimista lähtisi mukaani lautasia, terriinejä, tarjoiluvateja, viini- ja punssilaseja, hedelmämaljoja, makeiskulhoja: koskettamaan houkuttelevaa posliinia, hopeaa, kristallia. Siitäkin huolimatta, että en välttämättä edes tarvitsisi niitä.
Jokin vanhoissa esineissä vaan tekee minuun vaikutuksen, ja ennemmin valitsen pöytääni patinoitunutta kuin upouutta. Mistä moinen kumpuaa?
Ehkä se on vanhojen astioiden persoonallisuus, tai paremmin niiden muodoissa ja koristeissa elävä häivähdys menneestä. Kyllä sellainen innostaa historiasta kiinnostunutta. Vanhat esineet ovat paljon muutakin kuin käyttöesineitä. Ne kertovat oman aikansa ihmisistä, tavoista ja tehtaista, usein innovaatioistakin. Vanhat esineet vievät aikaan, johon ei muuten pääse. Uusiin esineisiin ei ole ehtinyt muodostua samanlaista historiallista perspektiiviä.
Kotitöitä inhoavalle vanhat astiat ja lasit ovat tietysti hankalia, niitä kun ei voi pestä astianpesukoneessa, ja muutenkin niitä on hyvä käsitellä varovaisesti. Tästä huolimatta vanhoja astioita ei kannata jättää kaappeihin pölyttymään, edes lapsiperheissä. Lapsissa voi herätä kummasti kiinnostus historiaan, kun kertoo kiinnostavan tarinan jostakin astiasta. Sellaiseksi käy vaikkapa Arabian Willow-sarja.
Ja mikä elämys vanhoilla astioilla katettu juhlapöytä palavine kynttilöineen voi lapselle ollakaan. Lapsi voi toki pitää outoina vanhoja astioita, jotka vanhempien mielestä ovat hienointa maailmassa. Lapsen kokemusmaailma on kuitenkin vielä niin kapea, että siinä ei ole mitään ihmeteltävää. Näin se kuitenkin laajenee, ja varmasti tästä ”outoudesta” jää muistikuva mieleen, jossa se voi myöhemmin jalostua vaikka miksi.
