Tunnustan seuraavani televisiosta kaikkia vanhoihin tavaroihin liittyviä ohjelmia: "Antiikkia, Antiikkia", "Antikrundan", "Huutokauppakeisaria", "Rojua, rojua", "Bukowskis" "Aarteenmetsästäjät" ja "Panttilainaamoita". Pidän erityisesti esineisiin liittyvistä tarinoista, arjen historiasta. Kenelle ne ovat kuuluneet, missä niitä on käytetty, mistä ne on hankittu tai saatu? Liittyykö niihin jokin mielenkiintoinen muisto? Tietenkin odotan myös kissanhännänvetoa esineiden hinnasta ostajan ja myyjän välillä sekä lopun kliimaksina esineiden toteutuvaa hintaa itse huutokauppatilanteessa.
Joskus ihmettelen, mistä kaikesta ihmiset ovat valmiit luopumaan muutaman kympin vuoksi. "Tämä oli isopaapan, ja ehkä hänen isänsäkin työkalu, ollut suvussamme monia sukupolvia", "Tämä kermakko kuului mummilleni ja minulla on tästä paljon rakkaita muistoja". Monesti esineillä ei edes ole paljoa rahallista arvoa, mutta muistoarvoa sitäkin enemmän. Välttämättä kyse ei ole rahan tarpeesta, vaan ennemminkin siitä, että oman suvun historiaa ei ymmärretä pitää arvossa.
Näkisin tallentamisen myös tärkeäksi. Olen äärimmäisen kiitollinen omille sukulaisilleni, jotka sukupolvesta toiseen ovat tallentaneet sukuarkistoa, joka koostuu kirjeistä, korteista, päiväkirjoista tilikirjoista, lehtileikkeistä, muistiinpanoista, almanakoista ja vanhoista valokuvista. Nämä makoilivat vinteillä vanhoissa matka-arkuissa vuosikymmeniä ja aina muuton tai kuolemantapauksen aikana punnittiin: heitetäänkö vai säilytetäänkö. Aina säilytettiin. Pohdin joskus, miksi? Ehkä siksi, etteivät aiemmat sukupolvetkaan olleet heittäneet niitä pois. Muodostui tallentamisen traditio. Arkisto ei kiinnostanut sukuani suuremmin, joskus joku silmäili kirjeitä, mutta vanhat käsialat ja vieras ruotsin-, ranskan- ja jopa latinankielinen teksti ei liiemmin houkutellut lukemaan.
Nyt kuitenkin koen, että tuo näennäisen arvoton kokoelma, on arvokkainta ja hienointa, mitä olen koskaan perinyt. Se on tutustuttanut minut menneiden sukupolvien arkeen ja elämäntapaan: iloihin, suruihin ja haaveisiin. Opettanut minut näkemään osani sukupolvien ketjussa. Myös minun tehtäväni on säilyttää ne lapsilleni ja lisätä omat kirjeeni ja päiväkirjani arkkuun päällimmäiseksi.
.
