Hyvästi Kauno!

Muistan tunkkaisen luokkahuoneen, siellä, eturivissä,  keltainen lyijykynä hikisessä kädessä tuhersin paperiin  kirjaimia. Taululle oli laitettu esimerkkikirjain, joka tuli jäljentää omaan vihkoon, rivi toisensa perään. Omani eivät millään pysyneet oikeassa kaltevuusasteessa eivätkä lenksut ja koukut muistuttaneet mallikirjaimia. Kaunokirjainten opettelu taisi viedä kokonaisen lukuvuoden.

Pikkuhiljaa opin kuitenkin nauttimaan kaunolla kirjoittamisesta ja sain myöhemmin jopa kiitosta kauniista käsialastani. Opettelin kirjoittamaan Toivo Salervon koululaitokselle vuonna 1931 kehittämien tyyppikirjaimien mukaan, joita tosin 1950-luvulla hieman muokattiin. Myöhemmin, kun toimin opiskeluaikana sijaisopettajana ja kaunokirjoitusaakkoset muuttuivat ja yksinkertaistuivat pariinkin otteeseen, liukuma-aikana vuosina 1986-91 sekä vuonna 2004. Opettelin nekin. Lapseni nauravat nuorena oppimalleni kirjoitustyylille: "se on niin vanhanaikaista". Heidän oppimansa kaunokirjoitus muistuttaakin  enemmänkin tekstausta.

Tutkijana vanha kaunokirjoitus on tullut tutuksi. Sitä käytetiin kaikkialla:  niin virallisissa dokumenteissa kuin yksityisissä päiväkirjoissa, kirjeissä ja nopeasti tuhrituissa muistiinpanoissa. Kirjettä jatkettiin tiheällä pienellä käsialalla marginaaleihin ja joissain tapauksissa kirjoitettiin ristikkäin jo kirjoitetun osan päälle, jolloin tekstiä on suhteellisen vaikea lukea. Onneksi tutkimukseni päähenkilöiden Elinin ja Oscarin kirjeet on kirjoitettu kauniilla, selkeällä käsialalla. Vielä 1950-luvulla uskottiin, että käsiala kertoo ihmisen persoonallisuudesta. Tätä vasten tekisi mieli päätellä erilaisista käsialoista  kaikenlaista. Mitä kertoo viehättävän Aurora von Rehausenista pyöreä, lapsenomainen koukeroinen käsiala? Tai voiko ankaran ja tiukan maineessa olevan rovastin terävistä kirjaimista päätellä jotakin hänen luonteestaan? Joka tapauksessa kaunis käsiala saa kirjeet ja päiväkirjat näyttämään artefakteilta, pieniltä taideteoksilta.

 

 

Näytin lapsilleni tutkimiani kirjeitä 1700- ja 1800-luvuilta. He tuskin tunnistivat vanhoja kaunokirjaimia. Jatkossa vanhojen tekstien tunnistaminen tulee tuleville sukupolville yhä vaikeammaksi, kun kaunokirjoituksen opettelu poistuu vuonna 2016 opetusohjelmasta. Kulttuurisesti muutos on suuri ja kertoo ajastamme: monessa koulussa konekirjoitus eli tietokoneen käyttö ja näppäimistöllä kirjoittamisen opettelu vie käytännössä kaunokirjoituksen paikan. Käsin kirjoittaminen ei kuitenkaan lopu, sillä tekstaus on yhä osa opetusohjelmaa.

Itse kirjoitan aina välillä kaunokirjoituksella, sen harjoittamisen on sanottu kehittävän hienomotorisia taitoja, se on jopa meditatiivista, rauhoittavaa. Ja mikään ei voita kauniilla kaunokirjoituksella kirjoitettua rakkauskirjettä.

 

Kirje sinetteineen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Katjablogiuusi s100x100 q80 noupscale

Katja Weiland-Särmälä

Katja Weiland-Särmälä on väitöskirjaa tekevä taidehistorioitsija ja historioitsija sekä löytöretkeilijä kauneuden, designin ja taiteen maailmassa.