Lapset Louhisaaren linnassa

Ajaessamme kohti Louhisaarta kuvittelin, miten aikoinaan linnaan kuljettiin samaa mutkaista tietä pitkin. Silloin hevosvaunuissa istuneet  Mannerheimin perheen lapset samoin kuin omani, odottivat innoissaan, milloin linna tulisi puiden seasta näkyviin. Odotus palkittiin ja lehtikujan päästä avautuva  näkymä linnan pihalle hiljensi meistä jokaisen.

 

Linnan tilusten historia ajoittuu jo 1400-luvulle. Nykyisen päärakennuksen  ja sivurakennukset rakennutti Herman Claesson Fleming af Liebelitz (1619-1673)​
Linnan tilusten historia ajoittuu keskiajalle, Flemingien haltuun tila on tullut 1400-luvulla. Mannerheim-sukuun linna tuli vuonna 1795, jolloin kreivi Carl Erik Mannerheim hankki tilan. Nykyisen päärakennuksen ja sivurakennukset rakennutti Herman Claesson Fleming af Liebelitz (1619-1673)​

Syntyminen linnanneidoksi antaa elämälle hulppeat lähtökohdat. Lapsuutensa linnassa viettänyt Eva Mannerheim -Sparre kirjoittikin muistelmissaan linnan ainutlaatuisuudesta: "Louhisaari oli meidän suuri maailmamme. Kaikki muu tuntui vähäpätöiseltä ja köyhältä, jos vertasimme sitä oman kotimme tarjoamiin rikkauksiin". Louhisaari oli oma maailmansa monella tapaa: sen asukkaat elivät omassa aristokraattisessa pienessä, suljetussa "kuplassaan", joka palvelusväkeä lukuunottamatta oli tekemissä vain vertaistensa kanssa. Kosketus paikkakunnan muihin asukkeihin tapahtui lähinna ruotsinkielisissä jumalanpalveluksissa, joissa niissäkin Louhisaaren perhe istui pariisilaiseleganssissaan omalla korkea-arvoisella penkkijärjestyksen määräämällä paikallaan. Talvisin kelirikon aikaan Louhisaari olikin välillä myös konkreettisesti eristyksissä ulkomaailmasta, saattoi kulua viikkoja, ettei edes posti kulkenut.

 

Kun kuljin lintumaalauksin koristellun portaikkoa pitkin yläkertaan, tunsin historian havinaa. Askel askeleelta aistin, miten mennyt maailma ja Flemingin ajoilta lähtien kerrotut tarinat alkoivat kuiskia minulle kiviseinien hämäristä nurkista.

 

Linnan katto- ja seinämaalaukset ovat kuin ikkunoita toiseen ulottuvuuteen: menneesiin loistonpäiviin. Kauneudellaan ne ovat kiehtoneet linnassa asuneiden ja kävijöiden mieliä vuosisadasta toiseen

Linnassa asui 1860-80-luvuilla seitsemän sisarusta: Sophie, Carl, Gustaf, Eva, Johan, Annicka ja August, joista kuuluisin on jo lapsuudessaan sotaleikkejä leikkinyt hulivili Carl Gustaf Emil Mannerheim.  Sisarukset olivat keskenään läheisiä. Linnan keskipiste oli äiti. Isä oli etäisempi, paljon poissa, kuten tuohon aikaan isillä oli tapana. Sukupiiri oli laaja, lähikartanoissa asui serkkuja, joiden kanssa seurusteltiin, myös naimattomat vanhemmat tädit, isoäidit ja ystävät asuivat linnassa pidempiä aikoja. Linnaan kuului myös suuri joukko palvelusväkeä, joiden tehtävänä oli huolehtia linnan väen ja vieraiden viihtyvyydestä.

Vuoteen 1792 keittiö ja leivintupa sijaitsivat sivurakennuksessa, jonka jälkeen ne sijaitsivat linnan alakerroksessa. Kuvan huonetta käytettiin sittemmin pyykki- ja pesutupana. Linnassa toteutui vanha sanonta, jossa perheen isä oli perheen pää, perheenäiti sen sydän ja palvelusväki puolestaan kaikkialle ehtivät kädet ja jalat.

 

 

Lapset huhuilevat puhetorven avulla alakerroksiin palvelusväkeä.

Lastenkin elämään kuului velvollisuuksia, joista tärkein oli opiskelu. Alkeisopetus pojille tapahtui kotona opettajan johdolla, mutta sen jälkeen pojat lähetettiin muualle opin tielle. Tytöillä opiskelu tapahtui linnassa kotiopettajattaren johdolla. Nämä vaihtuivat moneen otteeseen. Kauniit käytöstavat, etiketti, hoviniiaukset ja käsityöt olivat aatelisneidon hyvä hallita. Lapsena niitä opetti lastenhoitaja eli Bonne ja myöhemmin kotiopettajat, vanhemmat sekä sukulaiset. Matemaattisia aineita opetettiin tytöille poikia suppeammin.

Aatelislasten kasvatuksessa 1800-luvun lopulla kielitaito oli tärkeää; ranskan, saksan- ja englanninkieltä harjoteltiin kutakin kaksi päivää viikossa. Kieltenopetus tapahtui mm. seurustelun muodossa raittiissa ilmassa päivittäisen puistopromenadin aikana.  Sunnuntaisin lapset saivat puhua pelkästään  äidinkieltään ruotsia. Suomea puhuttiin ainoastaan keittiössä. Louhisaaren kirjastossa on yhä Mannerheim-suvulle kuuluneita kirjoja. Vahingolliset, turmiollisia ajatuksia sisältävät "ranskalaiset romaanit" yritti kotiopettajatar ankarasti kieltää tytöiltä.

Tyttöjen kasvatukseen kuului myös käsitöiden opettelu. Eva Mannerheim-Sparre muistelee tuskailleensa päivittäisen urakan -kaksikymmentä riviä sukankudontaa- kanssa, velvollisuuden, jonka suorittamisen jälkeen vasta koitti vapaus.

 

Kotiopettajattaria oli moneen lähtöön. Toisia rakastettiin ja toisista koetettiin päästä kepposten avulla eroon. Pirunkammariin nukkumaan laitettua kotiopettajatarta peloiteltiin lasten toimesta yöaikaan. Huoneeseen maalattu satyyrin- tai pirunpää oli omiaan vain kiihdyttämään mielikuvitusta. Pahat kielet arvelevat pirun viitanneen entisen linnanherra Flemingin luonteeseen. Seinillä on kankaalle maalatut rokokootaptit 1700-luvulta.

Lasten vapaa-aika kului vaelteluun metsässä, merikylpyihin rannalla, polkupyöräajeluihin, teatteriesityksiin ns. "kirkkosalissa" ja romaanien lukemisiin. Kotona ei katsottu metsissä ryvettynyttä ulkoasua kuitenkaan hyvällä. Iltaisin palvelustyttö Fiina harjasikin takkuisia tukkia vähintään puolituntia. Lapset olivat vallattomia, kotiopettajien mielestä jopa kurittomia. Tässä saattoi olla totuuden siemenkin: Gustaf jopa erotettiin koulusta.

1870-luvun lopulla tummat pilvet alkoivat  kerääntyä  linnan ylle. Eva Mannerheim-Sparre muistelmissaan jakaa elämän linnassa kahteen vaiheeseen: aika ennen Gustafin tipahtamista aitan ylisiltä ja aika sen jälkeen. Hän projisoi lapsen tapaan  käännekohdan varsin toisarvoiseen tapahtumaan, joka sattuu tapahtumaan samoihin aikoihin suurien  tragedioiden kanssa. Isä on menettänyt omaisuutensa ja perheen elämä linnassa sellaisena, johon lapset ovat tottuneet ajautuu kohti päätepistettä. Louhisaaresta ja kaupunkiasunnosta pitää luopua. Isä katoaa Pariisiin ystävättärensä kanssa ja äiti menehtyy. Onneksi suvussa on kuitenkin rahaa: naimaton täti kasvattityttärineen ostaa linnan ja tulee sen vartijaksi isoäidin kanssa.

 

Grotto eli luola on saanut nimensä viidakkomaisista seinämaalauksistaan, jotka on maalattu 1800-luvun alussa. Pöytä ja jakkara ovat Louhisaaren alkuperäistä kalustusta. Linnan esineistä vain osa on kuulunut linnassa asuneille suvuille, esimerkiksi Mannerheim-suvun arvokkaita esineitä huutokaupattiin konkurssin yhteydessä 1880-luvulla. Linnan sisustus on koottu kansallismuseon kokoelmista.

 

Etuoikeutettuun luokkaan syntyminen ei välttämättä takaa onnellista ja turvattua lapsuutta. Sisarukset hajaantuvat kukin tahoilleen, ainoastaan Eva ja pikkusisar Annicka jäävät linnaan vielä muutamaksi vuodeksi. Heidän asemansa muutos kuitenkin konkretisoituu pikku-Evalle, kun hänen isosisarensa Sophien huone "Grotto" luovutetaan kasvattitytär Jeanne Cottalle.  Lasten elämä muuttuu ja jokaisen on joko turvauduttava sukulaisten armeliaisuuteen tai alettava huolehtia itsestään ja kantaa vastuu omasta elämästään. Louhisaaren lapset lentävät pois maailmalle.

 

Linnan komea sisäänkäynti

 

Tunnelmia Louhisaaresta lähtiessä on Evan tyttärentytär Teresita Sparre Currie kuvaillut kirjassaan näin: "Tytöt juoksivat melkein portille asti luodakseen viimeisen silmäyksen kartanoon. ... Eva näki taivaan tummenevan sadetta enteileväksi. Se tekisi lähdön helpommaksi, ehkä. Sade ja kosteus kuvastaisivat hyvin heidän tunteitaan. Suuret kuparinruskeat tammenlehet putoilisivat yksi kerrallaan ja koivut sataisivat hauraina keltaisia lehtiä. Eva ajatteli, että olisi ollut hyvin vaikea lähteä Louhisaaresta kirpeänä ja kuulaana päivänä, jolloin merituuli löyhyttäisi puiden viimeisiä lehtiä saaden sen kuulostamaan tuhansien pienten kellojen soitolta. Hän kaipasi jo nyt öisiä sirkkoja ja mereltä nousevaa kesäusvaa."

 

Louhisaaren lapset löytävät paikkansa elämässä: Carl perii kreivin arvon ja toimii mm. pankinjohtajana, Sophiesta tulee arvostettu sairaanhoidon kehittäjä, Gustavista marsalkka, Johanista agronomi ja Ruotsissa asuessaan Kramforsin toimitusjohtaja, Augustista insinööri ja Evasta tulee taiteilija, joka tosin tunnetaan paremmin keittokirjoistaan. Ainoastaan pikku-Annicka menehtyy 14-vuotiaana sisäoppilaitos Smolnassa Venäjällä ja hänet haudataan perheen hautaholviin. Kuva otettu postikortista.

 

 

Linnan juhlasalin vanhoja 1600-luvun kattomaalauksia restauroitiin käyntimme aikana, nyt ne ovat valmiit.

 

Tähän säilytyskaapiin liittyy huima kummitustarina Flemingien ajalta, jonka kuulet kierroksella!

 

Louhisaaren linna on auki 15.5-31.8. päivittäin klo 11-17

Ryhmille syyskuussa ennakkotilauksesta.

 

Matkamme innoittamana luin uudelleen hauskat kirjat Eva Mannerheim-Sparren "Barndomsminnen", Tyyni Tuulion "Vapaaherratar Sophie Mannerheim" Ja Teresita Sparre Currien  "Louhisaaren lapset". Näistä  jälkimmäisessä kirjoittaja on tosin antanut mielikuvituksensa lentää varsin vapaasti.

 

 

 

 

Katjablogiuusi s100x100 q80 noupscale

Katja Weiland-Särmälä

Katja Weiland-Särmälä on väitöskirjaa tekevä taidehistorioitsija ja historioitsija sekä löytöretkeilijä kauneuden, designin ja taiteen maailmassa.