Oletko keräilijä vai esteetikko?

Antiikin ystäviä on kahta lajia. Keräilijälle vaatimattoman näköinen lasinpala voi olla kultaa arvokkaampi. Esteetikolle taas antiikin kauneus ja laadukkuus tuottaa mielihyvää.

Jopa lasipullosta irronnut pieni pala voi olla suurilla merkityksillä ladattu. Ainakin silloin, jos se on peräisin vaikkapa Iissä Pohjois-Pohjanmaalla 1782–1885 toimineen Olhava-Nybyn lasitehtaan sinettipullosta. Tehtaan tuotannosta on säilynyt vain vähän esimerkkejä, ja siksi ne ovat keräilijöiden himoitsemia.

Sain pidellä käsissäni tällaista pullosta peräisin olevaa sinetin palasta, kun tein juttua tunnetusta talonpoikaisantiikin keräilijästä Stig Nummelinista. Lasinpala oli löytynyt merestä Tukholman edustalta ja päätynyt sittemmin Nummelinin kokoelmiin.

Tämä ei ole sinettipullo vaan 1700-luvun mahapullo, jollaisissa säilytettiin mm. viinaa. Suomalaisten lasitehtaiden tuotannosta suuri osa rahdattiin 1700-luvulla Tukholmaan, valtakunnan pääkaupunkiin. 220 e, Bukowskis Market.

Olen huomannut, että antiikinharrastajia on pääasiassa kahdenlaisia. Ensimmäiseen ryhmään - tämä ei ole arvojärjestys - kuuluvat ne, joille tieto esineestä on kaiken a ja o.

He ovat erikoistuneet keräämään jotain tiettyä esineryhmää, kuten kotimaista puristelasia, tiikkikalusteita, nappeja, venäläistä posliinia tai suomalaista vanhaa tinaa. Asiaa ymmärtämätön voi vain ihmetellä sitä intoa, jolla keräilijä vielä vuosikymmenien keräilyuran jälkeen esittelee kokoelmansa tuoreinta helmeä.

Köyhän miehen kristalliksi haukuttu puristelasi voi olla kaunista, kuten nämä suolakot 1900-luvun alusta, 95 e / 15 kpl, Bukowskis Market.

Vaikka esine ei näyttäisi juuri miltään, se voi johtaa syvälle ja kauas. Tällaista voi olla vaikka suomalainen puristelasi. Yleisellä tasolla se kertoo suomalaisen teollistumisen historiasta, ja jotkut esineet erityisesti jostakin aiheesta: esimerkiksi suurmieslasit liittyvät kansallisen identiteetin esiin nostamiseen.

Toinen ”antiikkirotu” koostuu ihmisistä, jotka ovat tykästyneet vanhojen esineiden kauneuteen ja laatuun. Tieto esineen alkuperämaasta, valmistustekniikasta tai -ajasta sen sijaan voi olla vähemmän tärkeää.

Tässä 1700-luvun lipastossa (lev. 143 cm) on enemmän luonnetta kuin tusinassa nykyhuonekaluja, ja sen vasarahinta oli vain 200 e, Hagelstam & Co.

Antiikilla sisustaja on tarkkanäköinen esteetikko. Hän miettii huolellisesti, millaiset huonekalut sisustukseen sopivat, ja usein hän suosii modernin ja vanhan yhdistämistä. Samalla hän tulee vaalineeksi esineellistä kulttuuriperintöä.

Antiikkihuonekalut ovat paitsi kauniita, persoonallisia, kestäviä ja ekologisia, myös käytännöllisiä. Varmasti, sillä käyttöön ne on aikoinaan tehty, eikä tarkoituksenmukaisuuden vaatimus ole kadonnut kodeista vuosisatojen aikana mihinkään.

Mikä löytö! Semiantiikkinen beluchi-matto (170 x 93 cm) lähti uudelle omistajalle vaivaisella 70 eurolla Bukowskis Marketista.

Palaan sinettipullon palaseen. Miten se oli päätynyt Tukholmaan? Se on ajalta, jolloin Suomi kuului Ruotsiin, siis ennen Suomen sotaa, joka käytiin 1808–09. Monessa suomalaisessa lasitehtaassa tehtiin 1700-luvulla lasia emämaan tarpeisiin, mikä tarkoitti tuotannon rahtaamista Tukholmaan. Niin myös Nybyssä, joka oli aikansa suurimpia lasitehtaita Pohjolassa. Iin Olhavasta Perämeren rannikolta kuljetettiin laivalla Pohjanlahden yli valtakunnan pääkaupunkiin ruskeaa ja vihertävää ikkunalasia ja pulloja.

Lasinpala näytti minusta aluksi, no, pelkältä lasinpalaselta, mutta kun kuuntelin Nummelinin lennokasta ja innostunutta tarinaa siitä, koin valaistumisen. Sen jälkeen lasinpalanen ei ollut enää pelkkä lasinpalanen, vaan mitä kaunein muisto Suomen ja lasitehtaan historiasta.

Anttiblogiuusi s100x100 q80 noupscale

Antti Kaijalainen

Antti Kaijalainen on Antiikki & Design -lehden toimittaja. Hän on kiinnostunut antiikista ja designista sekä kaikista niiden väliin jäävistä kiinnostavista esineistä.