Kuvanveistäjä Emil Wikström oli varsin touhukas mies: ei riittänyt, että hän veisti aamusta iltaan, sen lisäksi hän harrasti tähtitiedettä, musiikkia ja valokuvausta. Yksi harrastus oli kuitenkin ylitse muiden ja se oli puutarhanhoito. Wikström valitsi Visavuoren niemen ateljeekotinsa paikaksi juuri siksi, että siinä oli puutarhalle soveltuva päivänpaisteinen etelärinne.
Visavuoren hyötypuutarhasta saatiin parhaimmillaan satoa niin paljon, että sen tuotoksia saattoi myydä Toijalan torilla. Wikström ei kuitenkaan tyytynyt mihinkään tavanomaiseen, vaan osoittautui varsin kokeilunhaluiseksi ja seikkailuhenkiseksi puutarhuriksi. Wikström tilasi monenmoisia siemeniä ympäri maailmaa ja kokeili niitä puutarhassaan. Toisinaan kylvö onnistui, toisinaan ei. Wikström itse rakasti "alppikasveja" eli erilaisia kivikkokasveja, hänen vaimonsa Alice puolestaan ruusuja. Erilaisia ruusulajikkeita Visavuoren puutarhassa onkin kokeiltu kymmenittäin.
Erityisen ylpeä Emil Wikström oli omasta kasvihuoneestaan, jonka hän oli suunnitellut ja toteuttanut etelärinteeseen. Kasvihuoneessa kasvoivat viinirypäleet ja aprikoosit, joita hämmästyneet tuttavat saattoivat saada hyvän sadon jälkeen kuvanveistäjältä lahjaksi.
Nykyisen Visavuoren museon alue kattaa Wikströmin aikaisesta puutarhasta vain pihapuutarhan, missä kasvoivat monenmoiset perennat. Kotimuseoille myös pihat ja puutarhat ovat olennainen osa museotoimintaa ja museon kokoelmia. Wikströmin puutarhaa on vaalittu ja kunnostettu vuosien saatossa, jotta se vastaisi hyvin 1900-luvun alkupuolen taiteilijakodin tunnelmaa.
Viime talvi koetteli monia pihoja varsin ankaralla kädellä, niin myös Visavuoressa. Maa oli vailla lunta, kun kova pakkasjakso iski ja pakkanen jäädytti erityisesti vanhoja juurakoita, jotka eivät sitten toipuneetkaan enää ennalleen. On sydäntä särkevää katsella, kuinka niissä kohdin, joissa kukoistivat malvikit ja syysleimut on nyt vain tyhjä kohta. Mutta toisaalta, Wikströmin omissa muistiinpanoissa "kuolleita" kasveja on yhtä paljon kuin selvinneitä, joten aina puutarhanhoito on kamppailua sääolojen armoilla.
Samalla tavalla kuin vaurioitunutta maalausta ryhdytään konservoimaan, myös me kotimuseoissa käärimme hihamme, tutkimme arkistoaineiston, kartoitamme vauriot ja käymme sitten työhön puutarhan tuhojen korjaamiseksi. Visavuoren kohdalla meillä on se onni, että puutarhaa on tutkittu ja kuvattu paljon, joten sen palauttaminen entiseen loistoonsa onnistuu kyllä.
Kuten kaikki puutarhatöissä viihtyvät tietävät, piha ei koskaan tule valmiiksi. Vaikka pakkasjakso vei perennoja, ei se millään muotoa häirinnyt rikkakasveja, jotka jaksavat ilahduttaa olemassaolollaan. Emil Wikströmin arkistossa on paljon puutarha-aiheista kirjallisuutta, joten ehkä "Suomen rikkaruohot"-nimisen julkaisun alaotsikko "ja neuvoja niiiden hävittämiseen" kannattaa lukea huolella.
Kotimuseoiden puutarhojen ja pihojen hoito vaatii museon henkilökunnalta kasvien tuntemusta ja ymmärrystä siitä, millainen pihan tulisi olla. Samalla tavalla se vaatii myös pihaa hoitavalta puutarhurilta historian ymmärtämistä, sillä mitä tahansa uusia kasveja tai puutarhasuunnittelun uusia tuulia ei kotimuseon pihaan voi soveltaa. Parhaimmillaan kotimuseon puutarha ja piha avartavat kävijöiden käsitystä ajan elämästä ja talon asukkaiden luonteesta; se tuo historian eläväksi.
