Suomalaisia 1950-luvun muotoilijoita on syytetty vähäisestä värien käytöstä. Jo kliseinen on väittämä, että Suomen ainoat värimuotoilijat ovat Birger Kaipiainen ja Oiva Toikka, molemmat muuten Ruotsissa työskennelleitä. Sieltäkö ne väri ovat heihin tarttuneet?

Tosiasiassa kyllä moni muukin kotimainen huippumuotoilija on ”erehtynyt” väreihin. Heitä ei ole vain ollut tapana luonnehtia muotoilun koloristeiksi. Välillä tuntuu, että tämä on ollut tietoinen valinta: Finnsh Designista aikoinaan kirjoittaneet ovat halunneet pitää yllä myyttiä suomalaisesta niukan väriasteikon muotoilusta.

Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä vähävärisyys erotti suomalaisen muotoilun muusta eurooppalaisesta designista. Se oli kilpailuetu. Varsinkin lasimuotoilussa suosittiin monokromaattisuutta, ja siinä se erottui etenkin ruotsalaisesta muotoilusta. Ja olivathan yksiväriset lasiesineet edukseen 50-luvun kotimaisten ja ulkomaisten designlehtien ja markkinointijulkaisujen mustavalkoisissa kuvissa, joissa esineiden valaistus oli taidokkaasti toteutettu.

Myöhemmin suomalainen muotoilu irtosi ”kansallisesta” värien käytön linjauksesta, maan tavasta, voisi sanoa. Eero Aarnion 60-luvun Pallotuolin kirkkaat värit kertovat, että Suomessa ollaan jo vapaasti mukana kansainvälisissä muotoilun virtauksissa. Pallotuoli kirkkaan punaisena tai vihreänä osallistuu pop-taiteen ilkamoivaan ja ujostelemattomaan tapaan hakea huomiota. Myös monokromaattinen voi olla täynnä dynamiikkaa ja elämän iloa.

Värit paitsi raikastavat elämää myös kertovat valmistusajasta. Tyyleillä ja -ismeillä on tunnusomaiset värinsä ja värisävynsä. Postmodernismin tunnistaa pastelliväreistä, art decon vaikkapa tietynlaisesta turkoosista ja empiren vahvasta vihreästä.

Suosikaamme siis värejä, elämä ei ole monoa vaan polya eli moninaista.