Vähän tunnetun keramiikkataiteilija Hilkka Säynäjärven tarina

Blogit Julkaistu 10.10.2018

Arabialla on monta lahjakasta taiteilijaa, joista tiedetään oikeastaan vain nimi. Eräs tällainen on Hilkka Säynäjärvi. Minua on kiehtonut ajatus selvittää tarinat "unohdettujen" naistaiteilijoiden takaa. Hilkka Säynäjärvestä ei ole juurikaan kirjoitettu mitään, joten onnekseni pääsin tapaamaan hänen poikaansa ja opin hänen kauttaan tuntemaan myös kauniita esineitä tehnyttä taiteilijaa.

Feministisessä taidehistoriassa kysytään usein: miksi ei ollut suuria naistaiteilijoita? Yksi syy siihen oli, että elämä naistaiteilijana oli valintoja täynnä. Uran ja perhe-elämän yhdistäminen ei ollut helppoa ja vaikka se periaatteessa ja käytännön syistä olisi mahdollistettukin, niin monet näkymättömät, sanoiksi pukemattomat syyt saattoivat vaikuttaa valintoihin. Hilkka Säynäjärven taiteilijatarina on yksi näistä.

Hilkka Otsakarin tausta oli porvarillinen, mutta molemmat vanhemmat arvostivat kädellätekemisen taitoa. Hilkka Otsakari päätti lähteä opiskelemaan alaa Helsinkiin, Taideteollisuuskouluun, josta hän valmistui vuonna 1945. Vuosisadan alkupuolella keramiikan opiskelijat olivat muutamaa poikkeusta luukuunottamatta naisia. Naistaiteilijoista naiskeraamikot nousivat vahvasti esiin jo 1900-luvun alussa. Ammatti tuntui kenties jotenkin naiselle sopivalta: se oli käsillä tekemistä, jatkaen samoilla linjoilla kuin perinteiset käsityöammatit. Vielä tuolloin keramiikalla, taidekeramiikallakaan, ei ollut samanlaista taiteen statusta kuin vaikkapa kuvataiteilla, vaan se miellettiin taideteollisuuden piiriin. Ehkäpä siksi se ei niinkään kiinnostanut miehiä, vaan sen piiriin ajautui niin moni nainen? Juuri keramikkataiteen piiristä nousi 1900-luvun aikana esiin monta lahjakasta naista, jotka olivat vahvassa osassa Suomalaisen taideteollisuuden ja keramiikkataiteen nousussa.

Sodan lopussa hän avioitui Rafael Mekrin kanssa, joka kaatui jatkosodassa vuonna 1944. Samana vuonna menehtyi myös sisar, joka toimi lottana. Nuori leski aloitti työskentelyn Arabialla heti seuraavana vuonna 1945. Hän työskenteli taideosastolla, jossa hän suunnitteli ja dreijasi pieniä vateja ja maljakoita. Taideosastolle pääsy oli eräänlainen "lottovoitto". Siellä työskenteleviä kohdeltiin taiteilijoina, joilla oli vapaus kokeillla ja luoda. Säynäjärvi oli monipuolinen, hän oli kiinnostunut sekä muotoilusta, lasitekokeiluista että koristeluista.

Tarkastellessani tuon ajan Kyllikki Salmenhaaran ja Hilkka Mekrin tuotantoa , esineitä on vaikea erottaa toisistaan. Taiteilijat ottivat vaikutteita toinen toisiltaan. Näistä taiteilijatovereista Kyllikki Salmenhaara oli myös Hilkka Mekrin läheinen ystävä, jonka kanssa yhteyttä pidettin myös Arabian vuosien jälkeen.

Yllä nähdyt kulhot ja vaasit olivat esillä vuonna 1949 Hollannissa "De Bijenkorf" tavaratalossa. Sinne rakennettiin näyttelyosasto, jossa esiteltiin kymmenen suomalaisen Arabialla työskentelevän taiteilijan teoksia. Mukana olivat Rut Bryk, Birger Kaipiainen, Ritva Kaukoranta, Friedl Kjellberg, Toini Muona, Kyllikki Salmenhaara, Michael Schilkin, Aune Siimes, Hilkka Säynäjärvi ja Sakari Vapaavuori. Kaikki aikansa huipputekijöitä. Katalogin mukaan Säynäjärvi luettiin tuolloin ns. nuoreen polveen yhdessä Kyllikki Salmenhaaran ja Ritva Kaukorannan kanssa, jotka erikoistuivat näyttelyssä kulhoihin ja vateihin. Hollannin jälkeen näyttely jatkoi Haagiin. Helsingin Sanomat kirjoitti näyttelyn saaneen ylistäviä arvioita paikallisilta lehdiltä. Edessä oli lupaava tulevaisuus.

1940-luvun lopulla Hilkka Mekri avioitui uudelleen Klas Säynäjärven kanssa. Aviomies oli ammatiltaan geologi ja työ vaati paljon matkustamista. Perheeseen syntyi tytär Leena vuonna 1949 ja poika Antti vuonna 1952. Arabialla oli oma lastentarha, johon työssäkäyvät äidit saattoivat jättää lapsensa hoitoon. Toisen lapsen synnyttyä Hilkka Säynäjärvi päätti kuitenkin jättää rakastamansa työn ja jäädä kotiäidiksi. Miten vaikea ratkaisu työn jättäminen oli, on vaikea jälkikäteen sanoa. Ajatus pienokaisten jättämisestä muiden hoitoon tuntui kuitenkin myös vaikealta. Taiteilijan pojan mukaan hänen äidilleen työ taiteen parissa tuotti tyydytystä ja hän oli nauttinut työnteosta. Epäilemättä ratkaisua vaikeutti myös se tosiasia, että Hilkka Säynäjärvellä olisi todennäköisesti ollut edessään menestyksekäs ura Arabialla.

Kotiäitinäkin hän sai toteuttaa käsillään kaikenlaista: Säynäjärvi ompeli lasten vaatteet ja maalasi myös silkkiväritöitä. Mitä ilmeisemmin taiteilijalla oli käytännön arjen pyörittämisen ohella myös polte luoda. Pojan muistikuvien mukaan äiti oli jatkuvasti tekemässä jotakin.Säynäjärvi oli mitä ilmeisemmin monilahjakkuus. Hänen käsissään syntyi monenlaista käytännön elämän tarpeistoa materiaalista riippumatta todella luovasti. Hän teki myös taidetekstiilitöitä: tekstiilikollaaseja ja -applikointeja. Tekstiilitöitä saattoi tehdä kotona, muiden töiden lomassa, toisin kuin keramiikkaa. Lisäksi Säynäjärvi teki myös öljyvärimaalauksia, joihin tallentui mm. näkymiä kodin ikkunoista ja tilkkutöistä löytyy tunnistettavia paikkoja: kesäidylliä mökiltä ja saaristomaisemaa.

Lisäksi hän alkoi jo varhain "pelastaa" ja ostaa vanhoja talonpoikaishuonekaluja, joista ihmiset tuolloin sankoin joukoin luopuivat uusien huonekalujen tieltä. Säynäjärvi korjasi, kunnosti ja entisöi hankkimiaan huonekaluja. Säynäjärvi oli tässä aikaansa edellä, vasta paljon myöhemmin talonpoikaishuonekaluista tuli uudestaan muodikkaita. Äitinsä työtapaa hänen poikansa kuvailee impulsiiviseksi, Säynäjärvi oli pikemminkin nopea tekijä kuin pitkien prosessien ihminen

Perheeseen syntyi vielä kolmaskin lapsi, nuorimmainen, Mikko. Pikkuhiljaa veri veti takaisin keramiikan pariin. 1960-luvulla Hilkka Säynäjärvi vuokrasi kellaritilan Katajanokalta, jonne saatiin dreija ja oma uuni, jossa keramiikkaa saattoi polttaa. Vuonna 1966 perhe muutti miehen Turkuun siirtyneen työn perässä Paraisille. Säynäjärvi jatkoi työskentelyään keramiikan parissa ja Turun Kaakelilla hänelle järjestyi oma tila, jossa hän saattoi työskennellä ja polttaa keramiikkaa. Hän teki Turun Kaakelille myös tilaustöitä sekä liikelahjoja. Lisäksi aikaa riitti omalle vapaalle luomistyölle.

Ihmisenä Hilkka Säynäjärvi oli luonteeltaan vaatimaton. Hän ei tehnyt myöhemmin numeroa menneisyydestään Arabian taiteilijana. Harva edes lähipiiristä tiesi tästä vaiheesta hänen elämässään. Myöhemmin Säynäjärven töitä oli esillä työväenopiston näyttelyissä. Lehtikirjoituksista päätellen Hilkka Säynäjärven aiempi ura Arabialla oli myös arvostelijoille tuntematon.

Taidehistorioitsijana mietin, mihin Säynäjärven ura olisikaan yltänyt, jos hän olisi jatkanut Arabialla? Vuoden 1949 katalogin töiden perusteella rahkeita olisi ollut vaikka mihin. Totuushan on, että tehtaan brändi tuo taiteilijan työhön myös lisäarvoa. Tekipä taiteilija Arabian vuosiensa jälkeen miten kiinnostavaa taidetta tahansa, niin se ei saavuta samaa mainetta kuin jos se olisi tehty Arabian nimiin. Mutta uskon, ettei se taiteilijaa itseään haitannut. Feministisessä taidehistoriassa ongelmana on monesti, että näkökulma on nykypäivän. Tutkijat katsovat menneisyyteen omien arvojensa värittämänä. Itse uskon, että hän sai oikeastaan kaiken, minkä halusi, olla lastensa kanssa, mutta myös luoda ja toteuttaa itseään. Kaikesta päätellen vaikuttaa siltä, että menestys tai kunnianhimo ei ollut syy hänelle syy tehdä taidetta, vaan pelkästään taiteen tekemisen palo.