Ostin aikoinani lapselleni Fischer Pricen muovisen puhelimen sen kummemmin ajattelematta, nostalgisen päähänpiston vuoksi. Olinhan itse leikkinyt samanlaisella.
Lapseni ihmetteli, mikä se oikein on. Katsoin hölmistyneenä lelua. "Sehän on tietenkin puhelin" vastasin. Sitten ymmärsin. 2000-luvun lapselle ainoa oikea puhelin oli kännykkä. Ei veivattava, seinässä johdolla kiinni oleva hökötys. "Tällaisillako te ennen puhuitte?" Nyökättyäni lapseni ehdotti: "Leikitään tällä entisaikaa". "Entisaikaa?" Tunsin itseni vanhaksi..
Leikkimme lomassa selitin, että ennen puhelinta ei voinut kuljettaa mukana. Ehkä järkyttävimmän tarinan kännykättömästä ajasta kerroin kesämökiltämme, jossa meillä ei ollut puhelinta 1980-luvulla. Mikäli halusi soittaa jollekin, piti kävellä muutaman kilometrin päähän puhelinkioskille. Tuolloin piti sopia ystävän kanssa tarkka soittoaika. Voi sitä kamaluutta, jos ei tämä ollutkaan kotona ja puhelin tuuttasi. Sitten vaan käveltiin takaisin ja seuraavana päivänä uusi yritys. "Huijaat", sanoi lapseni.
Esineet kertovat entisajasta, niihin kiteytyy aika, muistot ja elämäntapa. Esineen elämänkaari on joko kehittyä ja muuntua tai tulla tarpeettomaksi. Peter Englund on teoksessa Hiljaisuuden historia kirjoittanut kauniisti: "esine kehittyy pienin asteittaisin askelin, hitaasti etsien hennosti aavisteltavaa täydellistymistä, jota Luojan kiitos, ei koskaan tavoiteta."
Minullekin on tullut vastaan lukuisia esineitä, joiden käyttötarkoitus ei ole ollut itsestään selvä.