Me emme elä vain nykyisyydessä. Menneisyys kaikkine muistoineen, tapauksineen ja kokemuksineen elää meissä, ja usein voi sattua, että juuri entisyys on voimakkaampi kuin nykyisyys.
Peter von Bagh
Historiantutkijana tunnistan ylläolevan mietelauseen kuvaavan itseäni. Olen viime päivinä uppoutunut täysin menneen maailman lumoihin. Kaikki alkoi siitä, kun tätini kutsui minut kylään. Hän kertoi, että kolmisenkymmentä vuotta sitten isoisäni kuolinpesää tyhjentäessä vintillä oli vanha puinen arkku, joka oli täynnä erilaisia papereita. Päälimmäisenä oli ollut kansio, joka tätini aviomiehen silmään oli vaikuttanut jotenkin erityiseltä ja hän oli pelastanut sen talteen. Luettuaan blogitekstini tallentamisen traditiosta he yhtäkkiä muistivat kansion olemassaolon ja kaivoivat sen minua varten esille. Kansio oli oikea historioitsijan toiveuni: täynnä erilaisia dokumentteja 1700-ja 1800-luvuilta, joista nostan esiin muutamia maistiaisia ennen varsinaista syvempää tutkimusta.
Nähdessäni kansion ensimmäisen kirjeen sydämeni miltei pysähtyi. Se oli Elias Lönnrothin isoisäni isoisälle vuonna 1863 lähettämä "kutsumuskirje" liittyä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseneksi. Esi-isäni oli ruotsinkielinen, joten hän varmasti tarvitsi kääntäjän suomenkieliselle kirjeelle, jossa asian tärkeyttä korostettiin mm näin: "Te, kotimaamme, sen kirjallisuutta ja siitä karttuvaa sivistystä rakastain ja arvossapitäin, tahdotte työllä, neuvoilla ja avun-annoilla tätä Seuran tarkoitusta toimeen saattaa". Vetoomus tepsi ja hän liittyi jäseneksi.
Kansiossa oli myös varsin arvovaltaisia kirjeitä 1700-luvulta, jotka alkoivat "Wi Adolph Friedrich, "Wi Gustaf" ja "Jag Carl Gustaf Armfeldt" nimikirjoituksineen. Papereissakin oli hienot kuninkaalliset Tre Kronorin painatukset, vesileimat ja sinetit. Myöhemmin vallan vaihtuessa virallisia kirjeitä sukulaisilleni lähetettiin Venäjän tsaarien nimissä kaksoiskotkineen. Kansiossa oli myös suvun kadoksissa ollut sukuselvitys ja Stamtafla. Lisäksi löysin upseerien ohjekirjoja, sotilasurakuvauksia sekä todistuksia Yliopisto-opinnoista.
Mielenkiintoisimpia olivat kuitenkin "arjen historia"-osasto: kirjeet, tili- ja velkakirjat, päiväkirjat ja testamentit. Liikutuin lukiessani nuoren sotilaan äidilleen ja kotiväelle Krimin sodan aikana vuonna 1854 lähettämää kirjettä. Hän oli vilustunut kivääriharjoituksissa joukkojen valmistautuessa tuleviin taisteluihin ja makoili Turussa jonkinlaisessa sairastuvassa. Kirjeessään hän kertoili Hangon taistelusta ja haaveili, että saisi mitalin omaan rintaansa. Näin kävikin. Lukemissani kirjeissä selvitettiin myös raha-asioita ja juoruiltiin niin kuninkaallisista kuin suvun jäsenistäkin. Kansiossa olevien kirjeiden lähetyspaikat olivat myös varsin mielenkiintoisia ja kansainvälisiä: mm. Tukholma, Puola ja Ulriksdahlin linna. Tuntuu epätodelliselta käsitellä yli 200 vuotta sitten kirjoitettua kirjettä, ajatella millaisessa maailmassa tuolloin elettiin ja yrittää eläytyä sen ajan todellisuuteen. Kirjeitä lukiessa kuitenkin huomaan, että vaikka aika ja tavat erottavatkin meidät, on ihminen silti hyvin samankaltainen iloineen, suruineen ja haaveineen.
Elämäntavan tutkimiseen yksityiskohtaisesti täytetyt kassa- ja tilikirjat antavat paljon materiaalia. Suvun jäsenet osasivat nauttia elämästä: matkusteltiin Aulangolle, Turkuun ja Helsinkiin. Nautittiin olutta ja väliin myös miestä väkevämpää. Seurahuoneella ja "klubilla" vietettiin paljon aikaa, ylelisyystarvikkeet kuten sikarit ja tupakka maistuivat herrasmiehille. Vaimolle ostettiin sitten lepytyksenä sormuksia, rintakoruja ja kalliita kankaita juhlapukuihin. Miehetkin kulkivat hienoissa nahkasaappaissa ja käyttivät tyylikkäitä irtokauluksia. Kuluttaminen ei ollut yksinomaan tuhlausta, vaan se oli myös merkki kuulumisesta tiettyyn yhteiskuntaluokkaan. Joskus piti jopa lainata rahaa, jotta ulkoinen habitus ja elämäntyyli säilyisi säädyn mukaisena.
Eniten odotin kansiossa olleiden 1800-luvun puoleenväliin ajoittuvien päiväkirjojen antia, mutta ne tuottivat pienen pettymyksen. Yksi kertoi jokaisesta lintulajista, jonka suvun jäsen oli ampunut. Toinen puolestaan oli metsästys- ja riistapäiväkirja, johon niin jänikset kuin ketutkin sekä ne kiinniottanut metsästyskoirakin oli ikuistettu. Kolmas päiväkirja oli kalastuskirja, jossa ahdin antimet oli tarkkaan merkitty niin lajien kuin määränkin puolesta. Summa summarum: perhe oli syönyt hyvin.
Olen uppoutunut kansion aarteisiin ja matkustanut niiden mukana ainutlaatuiselle aikamatkalle oman sukuni menneisyyteen. Mitään parempaa en voisi enää toivoa!
Tai ehkä sentään: setäni soitti eilen minulle ja kertoi, että hänkin on löytänyt vanhan kansion, jonka sisältöä ei ole koskaan aiemmin edes vilkaissut.
Tule tykkäämään myös Löytöretkeilijän Paratiisi facebook-sivuistani!
