Piparkakkutalon tarina

Näin Joulun alla päätimme leipoa piparitalon lasteni kanssa. Mikäs sen hienompaa:  yhdessäoloa, käsintekemistä, mausteiden tuoksua ja palkinnoksi kaunis koriste, jonka voi Loppiaisena syödä. Koska en  ole mikään  jauhopeukalo, tiedostin, että tekemisessä on omat riskinsä. Talonrakennus ei ole helppoa pienessä eikä suuressa mittakaavassa. Kaikki alkoi hyvin, kunnes ensimmäiset piparitalon katto-osat olivat uunissa. Ne kohosivat aika paksuiksi, ja pelkäsin, etteivät ohuemmat seinäpalat jaksa niitä kannatella. Romahdusvaara. Ei vara venettä kaada, mietin ja kipaisin  kauppaan hakemaan valmispiparitalon osat. Niitä voisin hyödyntää, mikäli rakennuksemme seinät rikkoutuisivat tai palaisivat. Kotiin tultuani huomasin, että valmistalon lähes kaikki osat olivat valmiiksi hajalla.

Pitäydytään siis alkuperäisessä suunnitelmassa. Kaikki sujuikin koristeluvaiheeseen saakka mainiosti, kunnes piparitalon elementit piti liittää toisiinsa. Sokerin sulattaminen pannulla kuulosti aika helpolta. Toisin kävi. Saimme kaikki muut osat yhteen paitsi toisen kattopalan, kun sokeri jähmettyi pannuun kiinni. Harjakaiset jäivät viettämättä ja pannu pilalla. Mitä tehdä?

"Googletetaan", ehdotti tyttäreni. Internetin ihmemaailmasta neuvottiin lisäämään astianpesuainetta kiinnipalaneeseen sokeriin. Voin kertoa ettei kikka toiminut. Seuraavaksi soitto kokeneelle rakennusmestarille.  Kun tilanteessa ei ollut enää mitään hävittävää, lämmitin astianpesuaine-sokerisotkun uudelleen ja saimme kuin saimmekin viimeisen osan paikalleen vain yhden palohaavan hinnalla. Ihan ei mennyt kuin suunnittelin: leppoisan yhdessäolon sijaan  tunnelma paikoin  hieman kiristyi  ja lopulta kulminoitui kyyneliin, kun kerroin kolmevuotiaalle, että tätä taloa ei sitten voikaan syödä.

 

Valmista tuli. Tähän piparitaloon sopisi sanonta: Moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä.

 

Hangossa on ihana talo, joka kivipuutarhoineen  sopii hyvin taitavamman leipurin malliksi. Talo tunnetaankin kaupunkilaisten keskuudessa lempinimellä "Piparkakkutalo". Se  poikkeaa ulkoasultaan  ja rakennusmateriaaleiltaan selkeästi muusta "hankolaisesta perinteisestä puutaloarkkitehtuurista". Talon alakerta  on nyt myynnissä täysin kunnostettuna. Suurelle pihalle on kohonnut myös paritalo. Aletaankohan sitä kutsua Piparkakkutalon innoittamana Hannuksi ja Kertuksi?

 

Talo edustaa jugendvaikutteista huvilatyyliä erkkereineen ja tiilikattoineen. Tiukasti jyrkkenevä kattomalli sekä rakennuksen alhaalta kapeneva muoto tuo mieleeni myös keskieurooppalaisen rakennustyylin. Se on rakennettu vuonna 1910 Uno Staudingerin perheen kesäasunnoksi. Talon suunnitteli rakennusmestari A.L. Vuoristo. Talossa on asunut mielenkiintoisia henkilöitä merikapteenista liikemieheen, joista kaupunkilaisilla riittää jännittäviä tarinoita. Kuva: Peter Lundqvist

 

Talon aiemmat asukkaat ovat muokanneet rakennusta lisäten siihen lasiverannan ja "elintasosiiven". Viimeisin asukas teollisuusneuvos Aarne Manner oli pedantti mies ja uusi talonsa kustannuksia laskematta. Talon sisätilat edustivat aikoinaan kalliine materiaaleineen ja Koneen hisseineen huippumodernia asumista. Kuva: Peter Lundqvist
Piparkakkutalon pihakin on taianomainen: pittoreski kivipuutarha. Sen kruunu, upea kivinen "Jussilan" näköalatorni on rakennettu vuonna 1910. Se on kestänyt hyvin vuosikymmenien tuulet ja tuiskut. Ainoastaan yksi kivi jouduttiin korjaamaan remontin yhteydessä. Kuva: Peter Lundqvist
Tarina kertoo, että Staudingerit toivoivat kovasti lasta. Rouva tuli viimein raskaaksi ja he odottivat kovasti poikaa "Johania" eli "Jussia". Syntyikin tytär Ensi. "Jussista" muistuttaa enää kivitornin nimi, tytär on puolestaan antanut nimensä Eiran Villa Ensille, joka oli myös Staudingerin rakennuttama.
Piha on täynnä jännittäviä kivistä tehtyjä polkuja. Taustalla näkyvä tiiliaita on tehty kahteen otteeseen, kun se ei alun perin vastannut omistaja Mannerin laatukriteereitä.

 

Komea sisääntulo
Kauniit koristeet ovissa. Kuva: Peter Lundqvist
Talossa on vuosien varrella remontoitu moneen otteeseen, mm. alkuperäiset kaakeliuunit on poistettu jo 1940-luvulla, tuoreessa kunnostuksessa vanha tiiliseinä on kaivettu hauskasti esiin.

 

 

Tässä yhdistyvät talon uudempi ja vanha osa.

 

Talo sijaitsee aivan satamakadun tuntumassa

Lisää kuvia ja tietoja talosta.

 

 

Katja Weiland-Särmälä

Katja Weiland-Särmälä on väitöskirjaa tekevä taidehistorioitsija ja historioitsija sekä löytöretkeilijä kauneuden, designin ja taiteen maailmassa.

Seuraa meitä somessa