Pidin vuosi sitten sitten luennon Porvoossa, joka käsitteli pappilakulttuuria. Itselläni on aivan erityinen side aiheeseen ja paikkakuntaan, sillä aihe ei kosketa vain väitöskirjaani, vaan myös omaa historiaani. Isoisäni isä Lars Oscar Kjäldström puolisonsa Elinin kanssa toimi Porvoossa kappalaisena vuosina 1901-1914. Hän asui perheineen pienessä marjapuuron värisessä pappilassa.
Pappilaelämää on kuvailtu lähdeaineistoissani: lukuisissa kirjeissä, muistelmissa ja päiväkirjoissa. Niihin on tallentunut arki: papin pitkät kävelymatkat ympäri maaseutua. Hän kun halusi antaa itsestään kuvan vaatimattomana, maanläheisenä ja helposti tavoitettavana. Sielunhoidollisille tapaamisille hän kulki jalan, niin, että seurakuntalaisten oli helppo pysäyttää hänet, kutsua kotiinsa tai tarjota kyytiä ja rupatella hetken.
Kyse oli pienestä kaupungista ja kaikki tiesivät toistensa asiat. Oscar piti tapaamisistaan päiväkirjaa, joka on varsinainen sadan vuoden takainen juorukronikka. Siihen on tallentunut koko kirjo ihmiselämän iloja ja pettymyksiä. Sinikantiset vihot ovat täynnä kertomuksia aviorikoksista, naimattomien äitien ja aviottomien lapsien kohtaloista, onnettomista yksineläjistä sekä muista alkoholismin ja köyhyyden aiheuttamista suruista. Mukaan on toki tallentunut myös onnellisia muistoja ja paljon paikallishistoriallisia anekdootteja.
Muistelmissaan papin rouva Elin kuvaa aikaa Porvoossa näin: "Aika Porvoossa oli tapahtumarikasta monella tapaa: iloineen, suruineen sekä tummine ja valoisine muistoineen. Minusta tuntuu, etten kykene tallentamaan noita muistojani kuin kalpeana heijastuksena siitä, miten tuon ajan elimme ja koimme. Kappalaisen talo, jonne perheeme asettui asumaan sijaitsi kaupungin laidalla, vastapäätä tuomiorovastin taloa Linnanvuoren läheisyydessä. Asunnossamme oli kuusi pienehköä huonetta sekä lisärakennuksena leivintupa, jonka yhteydessä oli yksi suurempi huone. Pihapiiri oli oikein viehättävä lukuunottamatta hieman pöheikköistä nurkkausta. Ikkunoista avautuvat näkymät länteen ja pohjoiseen olivat kauniita."
Porvoo oli sopivasti matkustavaisten reitin varrella itäänpäin ensimmäinen pysähdyspaikka. Pieni koti sai majoittaa jatkuvasti vieraita: sukulaistätejä, ystäviä, tuttavan tuttavia, konferenssi- ja lähetysjuhliin matkaavia, ompeluseuralaisia, saarnaajia, lasten ystäviä ja opiskelutovereita. Elin muistelee eräänkin tuikituntemattoman herrasmiehen ilmestyneen portille "tässä minä nyt olen" ja viipyneen pappilassa pitkän viikonlopun.
Pappilassa kokoonnuttiin jatkuvasti jonkun asian tiimoilta. Koti oli yhtäaikaa yksityinen ja julkinen. Perhe oli läheisiä ystäviä Werner Söderströmin perheen kanssa, jonka ensimmäinen vaimo Lilli oli Elinin kouluaikainen ystävätär Helsingistä. Perheen nuorimmat lapset kävivät suomalaista koulua. Etenkin perheen poika, Johannes oli koulun toverikunnan aktiivi. Koulun kronikka muistaa hänet "itsenäisenä ja originellina nuorukaisena joka yhdessä Elli ja Katri Stigellin kanssa toimi oikean toverikuntalaisen esikuvina". Perheen lapset olivat myös jatkuvan suurennuslasin alla. Se ei ollut Josefille, perheen vanhimmalle pojalle, aina helppoa, hän teki usein kepposia ja joutui vaikeuksiin.
Elin ja Oscar tekivät pappilassa asuessaan sinne paljon parannuksia, mikä kielii siitä, että he toivoivat saavansa asua pappilassa pitkään. Pappilathan eivät olleet papin, vaan seurakunnan omaisuutta ja kaikki parannustyö, mikä siellä tehtiin, jäi seuraavan papin iloksi. Kjäldströmit tapetoivat huoneita ja kunnostivat pihaa. Ocar Kjäldströmin sisar omisti Långsjön kartanon Somerolla ja sieltä saapui puutarhuri suurten taimien, pensaiden, perennojen ja marjapuskien kanssa laittamaan puutarhaa ja pihaa. Ehkä siellä kasvaa jotain näitä istutuksia yhä?
Minusta tuntui ihmeelliseltä vaeltaa huoneissa, joista olin lukenut niin monet kerrat, ja jotka olin kuvitellut mielessäni. Ihmiset olivat poissa, talo oli tyhjillään. Tilan henki oli kuitenkin läsnä. Kun suljin silmäni, saatoin kuvitella saliin lähetysseuran naiset ompelemassa villasukkia myyjäisiin. Kahvikuppien kilinää, naurua ja supatusta. Kansliahuoneessa Oscar valmistelemassa saarnaansa ja yläkerran vinttikamarissa opiskelija kertaamassa saksan verbejä. Keittiössä pitkäaikainen palvelijatar Aina-valmisteli illallista. Herkullinen tuoksu oli johdatellut nälkäiset nuorukaiset kärttämään makupaloja ovensuuhun.
Elin kirjoitti muistelmiinsa: "Ne kolmetoista vuotta jotka vietimme Porvoon idyllisessä pikkukaupungissa olivat elämäni parasta aikaa, vaikka noihinkin vuosiin kätkeytyy niin kyyneleiden kuin onnen täyttämiä hetkiä. Elämä on mennyt kuten on määrätty. Kotimme suojissa kaikki kuusi lastamme kasvoivat aikuisiksi. Vuonna 1914, muutama kuukausi ennen maailmansodan syttymistä, jätimme kotimme ja rakkaan nuorimman tyttäremme Elsien haudan Näsebackenin hautausmaalla, jonne jonain päivänä meidät muutkin perheenjäsenet vieri viereen laskettaisiin lepäämään."
Werner Söderström oli järjestänyt Kjäldströmeille läksiäisjuhlan. Porvoossa oli hyvin aktiivinen seurakuntaelämä, siellä kukoisti myös allianssihenkisyys koko kirjossaan. Elin kirjoittaa heille järjestetyistä juhlista: "Koko sali oli tupaten täynnä niin nuoria kuin vanhojakin, sekä rikkaita että köyhiä seurakuntalaisia. Juhlissa oli kukkurallinen kahvipöytä, paljon kukkia ja iloisia kasvoja., jotka osoittivat meille ystävällisyyttään ja rakkauttaan. Illan päätteeksi K.F.U.K.n naiset esittivät meille laulun. Tämä kaikki osoitti meille, miten aktiivinen ja toimiva seurakunta meillä oli ollut. Joukossa oli niin evankelisia, metodisteja, vapaakirkollisia ja pelastusarmeijan jäseniä. Onnistuessaan tehtävässään voi pappi olla "kaikkea kaikille".
Kappalaisen talo on ollut viime vuodet lastentarhana. Nyt päiväkoti on siirtynyt uusiin tiloihin Tuomiorovastin talon sivurakennukseen. Rakennus oli hetken tyhjillään ja nyt siinä on päiväkoti. Mikä on sen tulevaa käyttötarkoitus tai kohtalo? Toivottavasti ainutlaatuinen kokonaisuus ja pihapiiri säilyisivät entisellään. Tällaisia vanhoja pappilamiljöitä ei ole enää liikaa jäljellä.
