Weikkolan kartanossa Vihdissä asui vuonna 1820-luvun lopulla von Rehausenin suuri perhe: ankara monilla sotaretkillä kunnostautunut upseeri-isä ja lempeä ja herttainen äiti, neljä nuorukaista ja kuusi nuorta naimatonta neitosta. Säätyläisten elämä Vihdissä oli vilkasta: lähikartanoissa oli paljon nuorta väkeä, jotka seurustelivat keskenään. Järjestettiin rekiretkiä, tanssiaisia ja erilaisia illanviettoja. Joskus kahviteltiin lehtimajassa, musisoitiin ja lähteistä päätellen myös laulettiin.

Paikkakunnalle saapui nuori kotiopettaja, kärkevä, nokkela ja älykäs. Aikalaiskuvauksessa häntä on kuvattu seuraavasti: "...ulkomuoto, mainitaakseme siitä sanasen, ei ollut kaunis, mutta hyvin teräväpiirtreinen. Vartaloltaan hän oli vahvarakenteinen, lyhyt ja tanakka. Pää oli suuri, ylhäältä ja takaa suuresti kehittynyt; -näki että sinä oli harvinaisen suuret aivot. Kasvot olivat pitkät, ja etenkin niiden alaosa, leukapielet ja pitkä leuka, joka alkoi vavista hänen vihastuessaan, ilmaisivat suurta tarmoa."

Eräs tyttäristä, 18-kesäinen Aurora herätti nuoren miehen tunteet. Ylioppilas kirjoitti salaa iltaisin runoja ihastukselleen, joista on jokunen on  säilynyt. Näistä osa päätyi myös Auroralle.

Ihmeellisen laulun lumousta

taivas tahtonut ei mulle suoda.

Keräsinpä silti uskallusta

tunteeni näin sulle julkituoda.

Romanssi ei kuitenkaan koskaan johtanut mihinkään. Miksi? Sitä lähteet eivät kerro. Voimme vai arvailla.  Mahdollisesti nuori, kärkäs väittelemään mieltynyt merikapteenin poika ei ollut aateliselle isälle mieluinen sulhasehdokas? Auroraa pidettiin  heikkona ja sairaalloisena, saattoi olla ettei avioliiton katsottu sopivan hänen terveydelleen. Olihan vaimon tehtävänä synnyttää useita lapsia.  Tai ehkäpä Aurora ei vastannut miehen tunteisiin? 

Niin tuli syksy ja nuori mies lähti tyhjin toivein pois paikkakunnalta. Runo jatkuu:

Mykkä tuskani jos saapuu salaa

sinne, missä pielukselle painat pään

muista nuorukaista jonka sielu palaa,

jolta kaikki autuus kielletään.

Valituksein hiljainen jos

milloin asuntoosi ennättää,

nuorukaista lempiväistä silloin

muistaos mi toivottomaks jää.

Milloinkaan ei kukaan toinen nainen

armas puolisoni olla voi.

sydämeni, suruun taipuvainen

lemmen autuutta ei soi.”

Suom. Liisa Ryömä

Romanssi päättyi, mutta onneksi runot ovat kuitenkin säilyneet.  Joitakin vuosia sitten Kaj Chydenius sävelsi ne lauluiksi. Kyseinen runo on vuodelta 1829 ja nimeltään Laulun lumous/ Skön är sången.

Nuoresta kotiopettajasta, J. V. Snellmanista tuli yksi  Suomen merkkimiehistä, filosofi, Suomen markan isä ja monen muunkin aatteen alullepanija.  Vaikka runossaan toisin uhkasikin, Snellman avioitui myöhemmin.  Terveydeltään heikoksi väitetty Aurorakin eli pitkän elämän kuollen naimattomana 80-vuotiaana  kotikartanossaan, muutama päivä Snellmanin kuoleman jälkeen heinäkuussa vuonna 1881. 

Mutta rakkausrunot, ne elävät yhä!

• Maalaus on nimeltään "Sininen Snellman", kuva on kopioitu Vikipediasta. Alkuperäinen maalaus on tuhoutunut Ostrobotnian tulipalossa. Teoksen on maalannut Oscar Nylander vuonna 1849.

• Katkelma J. V.Snellmanin ulkomuodosta on Snellmanin oppilaan ja professorin virassa häntä seuranneen Th. Reinin Snellman-elämänkerrasta

• Ambrotypia eli levylle kuvatu kuva J.V. Snellmanista, Valokuvaaja: D.G. Malmqvist n 1850-60 l, kuva on reprokuva ambrotypiasta, Kuopion Kulttuurihistoriallinen Museo

• Lisää tietoa J. V.Snellmanin elämästä Matti Klingen kirjoittamana Kansallisbiografiasta.

• J.V. Snellmanin kotimuseo sijaitsee Kuopiossa, Snellmaninkatu 19

.