Valtaa on monenlaista. Lakeihin ja asetuksiin liittyvän vallan ohessa on olemassa symbolista, aineetonta ja vaikeammin konkretisoitavaa valtaa, joka myös ulottuu meihin. Sosiaaliantropologi Abner Cohenin mukaan ihminen on sekä poliittinen että symbolinen toimija. Ihmisen ulkonäön ja pukeutumisen kautta näkyvä ja näkymätön valta kohtaavat.

Ulkonäkö on  viesti ja merkki muille. Se voi olla näkyvä osoitus vallasta. Se, miten henkilö kantaa itsensä, elehtii ja liikkuu kertoo meille jo jotain henkilöstä ennenkuin edes tiedämme kuka hän on. Olemuksen ohella myös henkilön päälleen pukemilla vaatteilla ja asusteilla on valtaa. Ne ovat merkki kantajastaan ja kertovat henkilön asemasta. Tuomarin peruukki, kuninkaan kärpännahkaviitta tai univormu ovat näkyviä ja tunnistettavia merkkejä henkilön yhteiskunnallisesta roolista ja asemasta.

Vaatteet paitsi tuottavat valtaa, valta voidaan niiden kautta anastaa tai menettää. Nykyajan koulujen nasutuksissa ja yliopiston fuksiaisissa asuilla on yhä merkittävä rooli. Yksilö tehdään naurunalaiseksi pukemalla tämä erityiseen asuun ja nöyryyttämällä tätä eri tavoin. Vaatteilla ilmennetään yhtäaikaa hierarkisuutta ja alisteisuutta.

Vaihtamalla siviilivaatteet toiseen, kuten vanginasuun, sotilaan univormuun tai sairaalan potilaspukuun, osa siviili-identiteetistä menetetään. Vaatteiden valta ulottuu konkreettisesti ihmiseen itseensä.  Se raja, jonka yksilö yleensä vetää oman olemuksensa ja ympäristönsä väliin, vaatetus, ylitetään, ja minuuden tärkein ilmaisu tulee näin hävitetyksi Bo Lönnqvist kirjoittaa kirjassa Vaatteiden valtapeli. Erilaisissa laitoksissa vaatteet yhtäältä samankaltaisuudessaan yhdistävät ihmiset yhdeksi massaksi, toisaalta erottavat hierarkisesti hoidettavat hoitajista ja käskytettävät käskijöistä.

Puvun kuosista, väreistä ja asun eri vivahteista nähtiin aikoinaan, mihin säätyyn kukin henkilö kuului. Sakari Topeliuksen mukaan "herrasväen ja muun väen välin hämärä raja käy sarkanutun ja verkatakin välillä." Sarka-nimitystä käytettiin Suomessa kudotusta villakankaasta ja verka puolestaan tarkoitti hienointa korkealaatuista villakangasta, jota kutoivat ammattikutojat ja yleensä se tuotiin ulkomailta. Ero näkyi myös sen välillä oliko vaate kotonaommeltu, kyläräätälin tekele vai mestarivaatturin taidonnäyte.

Hyvinkin pienistä seikoista saattoi oman säädyn jäsen lukea eron vaatteiden välillä myös säädyn sisällä. Marcel Proustin kirjassa "Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa" nuori nainen tunnistaa aristokratiaan kuuluvan naisen asun erityisyyden yksinkertaisen taidokkaan leikkauksen, materiaalien ja ompelijatyön korkealuokkaisuuden johdosta. Sama asu saattoi ulkopuolisen, näitä nyansseja tuntemattoman, silmissä näyttää varsin tavanomaiselta aatelisnaisen asulta.

Jokaisen tuli pukeutua oman säätynsä arvon ja aseman mukaisesti. Mikäli tätä rikkoi suuntaan tai toiseen, se nähtiin uhkana vallitsevalle yhteiskuntajärjestykselle. Esimerkiksi papin rouvan tuli pukeutua vaatimattomasti. "Koruton yksinkertaisuus sopii papin muorille parhaiten. Sinun on opetettava muillekin nöyryyttä. On oleva ero sinun ja aatelisrouvan välillä." Neuvottiin Porvoon konsistorin ohjeissa vuonna 1737.

Ruotsissa koko valtakuntaa koskevat ylellisyysasetukset säätelivät ihmisten pukeutumista vuodesta 1644 lähtien. Tahti kiihtyi 1700-luvulla, jolloin Ruotsissa annettiin 58 erilaista ylellisyysasetusta, joilla pyrittiin säätelemään pukeutumisen ohella sisustamista ja erilaisten ylellisyyshyödykkeiden kuluttamista kaikissa säädyissä. Laajemmin ylellisyysasetusten taustalla oli merkantilistinen ajatus siitä, että verottamalla ulkomaisia tuotteita suositaan kotimaista yrittäjyyttä, mutta taustalla oli myös ajatus siitä, että kukin säätyluokan tuli pukeutua tunnistettavasti, oman asemansa mukaisesti. Ongelmia syntyi kun vaurastuneet porvarinaiset ostivat liian hienoja vaatteita itselleen tai aatelisnaiset lahjoittivat palvelijoilleen muodista poismenneitä asusteitaan. Näin saattoi piikatytölläkin olla pitsimyssy päässään. Ylellisyysasetuksilla puututtiin tällaiseen säätyrajoja rikkovaan pukeutumiseenja niiden avulla haluttiin  tehdä selvä ero rahvaan ja säätyläisen välillä.

Tosin ylemmiltäkin säädyiltä kiellettiin asetuksilla kulta, hopea- ja silkkinappien ja koristeiden  sekä  neulottujen ja nyplättyjen pitsien käyttö sakon uhalla. Jokainen, joka paljasti rikkeen, sai osansa sakosta. Erityisellä luvalla saivat säätyläisnaiset -tietenkin veroa vastaan- jatkossakin kantaa muodinmukaisia pukuosia esimerkiksi kiellettyjä pönkkähameita. Näin oman säätyasemansa saattoi merkata käyttämällä  kiellettyä ylellisyystavaraa ja -vaatteita kunhan maksoi sakot. Käytännössä tämä etuoikeus koski vain ylintä yhteiskuntaluokkaa, joilla oli tähän varaa ja näin vaatteen avulla oma säätyasema säilyi ja korostui.

Väärin pukeutuminen ja säätyrajoja rikkova käyttäytyminen saattoi olla harkittua ja sisältää toiveen yhteisön silmissä oman luokkarajan ylittämisestä. Pukeutumista tarkkailtiin ja vaatteisiin oli helppo puuttua: vielä 1800-luvun lehdistössä porvaristoa moitittiin tuhlailusta, keikaroinnista ja vaatekoreilusta, työväestöä taas huonosta mausta ja säätyrajoja rikkovasta pukeutumisesta. Koettiin, että pukeutumalla ”väärin”, heikensi oman ryhmänsä uskottavuutta tai oli jopa uhkana toiselle ryhmälle –ja itselleen. Rajoja ei ollut soveliasta rikkoa.

Bo Lönnqvist kirjassa vaatteiden valtapeli kirjoittaa, miten vaatteilla on myös valtaa suhteessa toisiin vaatteisiin, kokonaiseen pukeutumistapaan tai asioihin yleensä. Tällaiseen valtavaatetukseen kuuluu Lönnqvistin mukaan etenkin muotivaate, jonka paradoksi piilee sen haluttavuuden ja nopeatempoisuuden suhteessa. Mikään ei ole niin passé  kuin eilisen muoti. Ja vain harvoilla oli ja on kykyä ja mahdollisuus pysyä muodin yhä kiihtyvässä sykkeessä mukana.

Vaatteet  paljastavat meistä paljon myös tänä päivänä. Ne paitsi korostavat identiteettiämme, ne kavaltavat kenties työroolimme ja niillä voi pönkittää statusta aivan kuin sata vuotta aiemmin.

Tervetuloa lauantaina 28.9. klo 14.30 kuuntelemaan tätä aihetta sivuava opastukseni "Esineet, status ja identiteetti" Design & WeeGee-tapahtumaan Espoo Kaupunginmuseo KAMU:n