Mitäkö keräilen? Vähän kaikkea ja en oikeastaan mitään systemaattisesti. Eräs lasi, jota rakastan, on Franckin värillinen puristelasi. Sitä on kertynyt jonkin verran kaappeihin.
Keräilyni lähti liikkeelle löytäessäni isomman erän laseja Hangon aamuiselta löytötorilta. Mukava rouva kertoi lasien kuuluneen heidän Hangon kesiinsä, mutta nyt oli aika niistä luopua. Päätin sillä seisomalla, että jatkossa ne kuuluisivat meidän hankokesiimme. Sittemmin olen täydentänyt kokoelmaa eri paikoista isompina kertaostoksina ja yksittäiskappaleina kierrätyskeskuksista. Värikäs kokoelmani on kertynyt jo parikymmenosaiseksi. En vaan malta lopettaa lasien bongaamista. Oma hupinsa sekin. Lisäksi olen keräillyt myös 1950-luvun Franckin värillisiä lasikulhoja- ja lautasia, joita minulla oli ennestään jonkin verran mummini perintönä.
Lasit vastasivat aikoinaan ”kauniin arkitavaran” vaatimuksiin täydellisesti. Se oli ”kestävä, halpa, iloisen kodikas, tukevasti seisova, helposti puhdistettava ja tarjosi vaihtelun mahdollisuuden, vaikka kyseessä oli standardituote”. Kuten Annikki Toikka ylisti tuotetta Helsingin Sanomissa vuonna 1954. Värillisyys oli oikeastaan pakon sanelema juttu. Nuutajärven muottien laatu oli heikohko, joten väritön lasi ei tullut kysymykseen. Virheet peittyivät kätevästi värin alle.
Kierrellessäni olen törmännyt myös melkein -muttei ihan- samanlaisiin laseihin. Kun Kaj Franck suunnitteli värikkään puristelasisarjan 5023 vuonna 1953 Nuutajärvelle, värillinen lasi aiheutti oikean muotibuumin pohjoismaissa. Seuraavana vuonna myös Iittalan ja Riihimäen lasitehtaat vastasivat haasteeseen ja lähes samanlaisia laseja tehtiin markkinoille. .
En ole perinteinen keräilijä siinäkään mielessä, että kokoelmani lasien ei tarvitse olla täydellisiä. Naarmut laseissa kertovat vain elämästä, kunhan niissä ei ole säröjä. Minun lasini on tehty aikoinaan käyttölasiksi ja sellaisina ne toimivat nytkin. Niin kauan kuin kokoelmani ei ole täydellinen (punainen lasi puuttuu) niin kauan myös etsimisen ilo säilyy.
