CD-levyt vyöryivät markkinoille 1980-luvulla ja ne otettiin riemuiten vastaan: cd-levyn ääni oli kirkkaampi ja selkeämpi kuin vinyylin. CD-levyn ensisijaisena tarkoituksena oli äänenlaadun parempi säilyminen, sillä vinyylilevyt kuluvat ja ääninauhat venyvät ja niinpä LP-levyjen uskottiin nopeasti katoavan markkinoilta.
Hautajaiset olivat kuitenkin ennenaikaiset, sillä musiikkiteollisuus ei ottanut huomioon, että musiikissa ei aina ole kyse pelkästä musiikista. CD-levyn pieni koko ja muoviset kannet eivät antaneet mahdollisuutta sellaiseen kansikuvataiteeseen ja leikittelyyn, mitä LP-levy. LP-levyn ostaminen ja omistaminen tuotti mielihyvää aivan eri tavalla kuin cd-levy, ja niinpä levyharrastajat jatkoivat kuten ennenkin, antamatta erilaisten uusien formaattien tai suoratoistopalveluiden häiritä itseään. Viime vuonna Yhdysvalloissa LP-levyjen myynti tuotti tekijöilleen enemmän kuin esimerkiksi suoratoistopalvelut. CD-levyjen myynti puolestaan on romahtanut täysin.
Fiksuimmat musiikintekijät ovat aina osanneet panostaa myös visuaalisuuteen, siksi LP-levyjä ostetaan ja omistetaan myös keräilymielessä. Vaikka normaalikokoinen LP-levyn kansi on jo mukavan näyttävä, venyttävät monet artistit levyjen kannet vielä tuplakokoisiksi, jolloin sekä etukannet että sisäkannet voi valjastaa kansikuvataiteelle ja valokuville.
Jotkut artistit tai yhtyeet saattoivat kiusoitella fanejaan julkaisemalla samasta albumista useita eri kansikuvaversioita: tosi fanin kun oli sitten pakko ostaa ne kaikki! Led Zeppelinin "In trough the out door" venytti keräilijöiden kukkaroa aivan erityisesti, sillä levystä julkaistiin kuusi eri kansikuvaversiota, jotka myytiin ruskeassa paperipussissa - ennen ostamista et voinut tietää, minkä kansikuvan kulloinkin sait. Huhu kertoo, että joillakin keräilijöillä on tämän levyn kuuden kansikuvan lisäksi kokoelmissaan vielä jopa avaamattomia paperipusseja! Sellainenkin tieto on tihkunut, että levyn mustavalkoinen sisäpussi muuttuu värilliseksi, jos sen kostuttaa vedellä. Kuka uskaltaa kokeilla?
Toisinaan levynkansiin liitettiin erityisominaisuuksia, kuten Jethro Tullin "Thick as a brick"-levyyn. Albumin kannet oli kuvitettu ikään kuin sanomalehdeksi ja alkuperäiseen levyyn kuuluikin sanomalehti, jossa lehden "uutiset" olivat levyn kappaleita ja niiden sanoja.
Levyjen kansikuvista saattaa tulla myös symboleja, joiden merkityksen tietävät vain asiaan vihkiytyneet. Postaako ystäväsi joskus sosiaalisessa mediassa villasukan kuvia? Hän saattaa olla brittiläisen Henry Cow-yhtyeen fani, jonka useammassa levynkannessa oli taiteilija Ray Smithin varioimia sukkakuvia.
Ihan tavallinen LP-levykin voi olla keräilijöiden himoitsema siitä yksinkertaisesta syystä, että se on harvinainen. Keräilyharvinaisuudeksi päätyminen vaatii kuitenkin sen, että levyn musiikki on korkeatasoista ja sitä arvostetaan: mikä tahansa rääpäisy ei kelpaa.
LP-levyuskollisuutta lisää myös se seikka, että LP-levy onrakenteeltaan niin erilainen kuin cd-levy: jos on oppinut kuuntelemaan tiettyä levyä vinyylimuodossa, ei sen kuunteleminen cd-levyltä tuntunut lainkaan samalta. Ensinnäkin, LP-levy on suhteellisen lyhyt, joten artistit joutuivat valitsemaan levylle kappaleensa varsin tarkkaan. Levyllä on kaksi puolta, joista molemmat muodostavat oman kokonaisuuden, koska välillä levyn puolta vaihtaessa kuunteluun tulee joka tapauksessa pieni tauko.
Kun LP-levyjä julkaistiin myöhemmin uudelleen cd-muodossa, muuttui tämä kuuntelukokemus aivan toiseksi, sillä kappaleet toistuivatkin yhtenä pötkönä. Erityisen ärsyttävää oli ja on, että cd-levyjen lisukkeeksi on tungettu lukematon määrä bonusraitoja – kun artisti on joskus miettinyt tarkkaan, mikä on kunkin albumin tarina, alku, keskikohta ja loppu, niin sen pitäisi myös loppua siihen. Kaiken maailman bootleg-versiot samoista biiseistä pitäisi julkaista ihan erillisinä levyinä, eikä sotkea jo totuttua kuuntelukokemusta. Sitä mieltä minä olen – kuuleeko musiikkiteollisuus, olen puhunut!
