Ruman taulun tarina

 

Tyhjentäessämme isäni serkun kuolinpesää Munkkivuoressa eteemme osui monia kauniita esineitä, todellisia aarteita ja iloisia yllätyksiä. Niistä lisää joku toinen kerta.

 Taulupinosta löytyi vanha kehystetty  väripainokuva. ”Kylläpä on ruma”, joku huomautti. Kuvassa oli pieni poika hieman ilkikurinen ilme kasvoillaan. Pojan vaatteet olivat resuiset, napit avonaiset ja eriparia, housutkin polvista paikatut. Oikeassa kädessään poika roikotti kissaa, jonka häijy virnistys ei jäänyt paljoa jälkeen pojan ilmeestä.  Vasemmassa taskussa pojalla oli ritsa. Pojan taustalla näkyi maalaismaisema mutkittelevine teineen ja pojan edessä oli oranssi portti, jonka tämä oli  juuri avannut. Hän oli varmaankin palauttamassa pakomatkalla ollutta kissaa kotiinsa. Taskusta roikkuva ritsa viittaisi, että kenties sillä oli ammuttu karkulaista? Pojan ilmeestä saattoi lukea voitonriemua: ”Ähäkutti, sainpas sinut!”

 

​

Juliste oli aika anarkistinen ajalleen, 1900-luvun alkuvuosikymmenelle. Lasta ei oltu esitelty kilttinä, vaan pahanteossa. Hieman mietitytti, mitä sellaisella julisteella oli lapsille haluttu opettaa vai oliko sen tarkoitus toimia varoittavana esimerkkinä?

Kukaan sukulaisistani  ei ollut kiinnostunut painokuvasta. Jokin siinä kuitenkin liikutti minua. Miksi se oli säästetty kaikki nämä vuodet? Voiko sellaista laittaa roskiinkaan? Otin kuvan  itselleni. Sen värit olivat haalistuneet ja alanurkassa oli signeeraus ja vuosiluku. Taulu sinällään oli arvoton. Sen toiselle puolelle oli kuitenkin kirjoitettu jotain. ”Miss Sylvia Kjäldström, She-Kow, Hankow, Theological Seminary, China, via Siberia”

 

​
Tutkimieni kirjeiden perusteella postinkulku Suomesta Kiinaan ei ollut nopeaa. Posti kulki Siperian kautta rautateitse tai vaihtoehtoisesti ensimmäisen maailmansodan vuosina jopa Yhdysvaltojen kautta. Osa kirjeistä ja paketeista katosi, osa saapui perille vasta kuukausien, jopa vuosien päästä. Onnekasta oli, jos sai postin jonkun tutun henkilön matkaan.

Juliste ei siis ollutkaan alkujaan edesmenen vanhan serkun, vaan hänen tätinsä Sylvian omaisuutta. Sylvia- täti oli ollut lähetystyöntekijänä Kiinassa vuosina 1914-1922 ja kuva oli joko kulkenut sinne hänen mukanaan tai lähetetty hänelle Venäjän kautta, kuten taustapahvin tiedot kertoivat. Olen tutustunut hänen kirjeenvaihtoonsa tuolta ajalta ja portit painokuvan tarinaan alkoivat avautua minullekin.

Taulu oli varmaan aikoinaan roikkunut hänen lastenhuoneensa seinällä ja nyt vieraassa maassa se muistutti kodista ja onnellisista lapsuusvuosista. Kuvan poika varmaan toi mieleen Sylvian  veljet, jotka olivat usein  pahanteossa, niin papinlapsia kuin olivatkin. Yksi näistä veljistä, Martin,  menehtyi sisällissodassa eikä Sylvia koskaan päässyt jättämään tälle hyvästejä. Ehkä kuvan poika assosioitui häneen? Taulu matkasi myöhemmin Sylvian mukana myös Amerikkaan ja sieltä hänen kuoltuaan se palautui jälleen Suomeen, suvun haltuun, nyt jo edesmenneelle sukulaiselle, jonka kuolinpesää olimme tyhjentämässä. Jostain syystä myös hän oli halunnut säästää taulun muistoineen. Ehkä siksi, että taulu oli merkinnyt Sylvialle niin paljon? Tai siksi, että hänkin koki taulun pojan esittävän Martinia, hänen vuonna 1918 kuollutta isäänsä?

Otin kuvan mukaani. Se on yhä mielestäni ruma, mutta sen tarina on kaunis.

Kuva Hunanista 1910-luvulta. Sylvia Kjäldströmin albumi. Yksityisomistuksessa.

 

Katjablogiuusi s100x100 q80 noupscale

Katja Weiland-Särmälä

Katja Weiland-Särmälä on väitöskirjaa tekevä taidehistorioitsija ja historioitsija sekä löytöretkeilijä kauneuden, designin ja taiteen maailmassa.