Vajonnut talo, hukkunut historia

Kävelin Turussa "tois pual jokkee". Aurajoen rannalle oli esi-isäni nahkurimestari Richter rakentanut verstaansa ja kotinsa jo 1600-luvulla.  Kuudennessa kaupunginosassa, yhdeksännen korttelin ja  tontin nimeltä Multavieru kaksi kohdalla toivoin kokevani jotain erityistä. Tuolla paikalla oli aikoinaan sijainnut sukuni koti. 

Richterien rakennus oli sijoittunut aivan rantatörmälle, nahkurin oli hyvä pitää talonsa juoksevan veden äärellä. Ilmassa leijui tuolloin  parkitun nahan ja mädäntyvän lihan etova tuoksu. Raha haisi, mutta haiskoon.  Richter-suvun matka käsityöläisistä kohti seurapiirien kirkkainta huippua oli alkanut. Se oli oman aikansa ryysyistä rikkauksiin-tarina, josta ehkä tarkemmin joku toinen kerta.

 

Tällainen näkymä oli aikoinaan Richterin talolta Aurajoelle

 

Talolla on merkittävä menneisyys myös Suomen historian kannalta, ei vain omani. Suvun vaurastuttua taloa laajennettiin sukupolvi sukupolvelta, kunnes siinä oli ainakin 24 huonetta. Tontilla oli myös muutama suurempi lisärakennus, joita vuokrattiin. 1800-luvun alussa Richterien talossa, silloisen Turun ehkä komeimmassa rakennuksessa, asusti suvun kantaisän pojan poika, itseään nahkurimestariksi tituleeraava Jacob Christian Richter (1745-1812). Kenties hänen poikansa senaattoriksi ylennyt Carl Fredrik Richter (1782-1858) ehdotti isälleen, että tuoreen autonomian "hallintokoneisto" siirtyisi heidän kotitaloonsa.

Vuonna 1809  talossa alkoi kokoontua kokoontua Suomen hallituskonselji. Talossa oli tiloja myös muille hallintoelimille. Talon kokoushuoneeseen kannettiin myös Porvoon valtiopäivillä käytetty keisarin valtaistuin. Itse Keisari Aleksanteri käytti sitä vierailessaan Turussa vuonna 1812. Kun vuoden 1819 jälkeen halituskonselji siirtyi senaatti- nimisenä Helsinkiin, mukana kulki myös keisarin valtaistuin.

Nuo 1800-luvun alkuvuodet olivat talon loiston ajat ja myös Richtereiden huippuvuodet. Jakob Christian Richter oli Turun varakkain porvari ja Carl Fredrikiä kuvailtiin 1830-luvulla senaatin yhdeksi vaikutusvaltaisimmista jäsenistä. Hän eteni hovioikeudenneuvokseksi ja todelliseksi valtioneuvokseksi ja toimi Turun hovioikeuden presidenttinä. Hänelle myönnetiin myös aateluusarvo, muttei hän koskaan introdusoitunut ritarihuoneelle. Hienostelu alkoi myös perhepiirissä: hänen veljensä  Christoffer alkoi kutsua itseään  nahkurimestarin sijaan "tehtailijaksi".

Talokompleksi koki kovia myöhempien vuosien varrella: vuonna 1827 sitä koetteli tulipalo, mutta vielä hurjempaa sattui vuonna 1830, jolloin "Tehtailija Richter" oli vuokrannut osan talokompleksista kruunulle viljavarastoksi.  Talon perustukset eivät kestäneet 17 000 viljatynnyrin painoa, ja osa talosta sortui Aurajokeen vieden mukanaan perheen ramman kotiopettajan.

Tätä osaa talosta ei ole koskaan nostettu ylös. En tiedä, ovatko joen syvyyksissä yhä myös huonekalut, peilit, lampetit ja muotokuvat. Ja kotiopettaja? Todennäköisesti. Tunsin kylmiä väreitä katsellessani virtaavaa vettä.

Richterien talo. Kuten kuvasta näkyy, talo oli rakennettu aivan rantatörmän reunalle. Richterien tontti oli viimeinen esimerkki Turun vanhimmasta keskiaikaisesta Aurajokeen liittyvästä rakennuskaavasta. Museoviraston kuvakokoelma.

 

Suuri osa taloa oli silti yhä pystyssä vielä 1900-luvulla. Löysin museovirastolla käydessäni Muinaistieteellisen toimikunnan vuonna 1959  laatiman anomuskirjeen ja suojelupyynnön, joissa rakennusta yritettiin saada suojelluksi. Siinä sanottiin, talon kuuluvan Muinaistieteellisen toimikunnan laatimaan listaan niistä  kulttuurihistoriallisisesti arvokkaista rakennuksista, joiden suojeluun tulisi kiinnittää erityistä huomiota ja  mikäli Richterien talo puretaan "...viimeinen osa Turulle ominaista keskiaikaista rakennuskaavaa tulisi hävitetyksi."

Ja silti loput talokompleksista purettiin 1960-luvulla. Nyt niiden paikalla on ajalleen tyypillisiä lamellikerrostaloja. Tunsin haikeutta. Osa menneisyyttä makaa Aurajoen pohjassa, osa historiaa oli tuhottu ikuiseksi ajoiksi.

Nykyisessä rakennuskannassa ennen vuotta 1920 rakennettuja rakennuksia on jäljellä reilut satatuhatta, mikä vastaa ehkä n. 5-6 % koko nykyisestä rakennuskannasta. Säilytettäisiinpä edes ne.

Tässä Yle Arkiston linkissä on kuvattu vanha haastattelu vuodelta 1960. Sen aiheena on ns. Turun tautina tunnetu purkuvimma ja filmissä näkyy komean Richterien talon viimeiset hetket. Ohjelman tekijät: Simo Pasanen (toim), Esiintyjät: C. I. Karlberg. Tuskallista katsoa.

Tässä pari linkkiä nykyisestä rakennuskannasta:
http://www.stat.fi/til/rakke/2014/rakke_2014_2015-05-28_kat_002_fi.html
http://www.rakennusperinto.fi/kulttuuriymparisto/aikakaudet/fi_FI/tilastoja_rakennuskannasta/

 

 

Lähes surkuhupaisa on myös muistolaatan tarina. Alun perin Richterin taloon vuonna 1959 -vuotta ennen purkamista- kiinnitetty laatta löytyy nyt Yliopistonkadun kerrostalojen seinästä. Ja virheitä sattuu: se on nykyään väärässä kohdassa vanhaa tonttia ja kuvassa näkyvä talo ei ole edes se tontin talokompleksista, jossa hallituskonselji kokoontui.

 

Uudet muistolaatat on sijoitettu varsinaisen talon paikalle, lähemmäs rantaa. Penkereestä on kaivettu esiin muutama rakennuksen alkuperäisen kivijalan kivistä.

 

Ps. Käy kurkkaamassa myös facebook-sivuni Löytöretkeilijän Paratiisi.


 

 

 

 

 

 

Katjablogiuusi s100x100 q80 noupscale

Katja Weiland-Särmälä

Katja Weiland-Särmälä on väitöskirjaa tekevä taidehistorioitsija ja historioitsija sekä löytöretkeilijä kauneuden, designin ja taiteen maailmassa.