Isoisäni äiti Elin von Rehausen asui lapsuutensa 1860 ja 1870-luvulla Helsingissä, osoitteessa Bulevardi 8 (nykyisessä Bulevardi 3 ja Yrjönkadun kulmauksessa) puisessa kulmatalossa, vastapäätä Vanhaa kirkkoa ja kirkkopuistoa. Perheessä oli kahdeksan lasta, joista Elin oli nuorimmainen.
Ennen joulua äiti Aurora otti nuorimmaisen mukaansa Tallbergin kauppapuotiin Henrikinkadulle. Lapset kutsuivat herra Tallbergia "Pikku- Sokeriherraksi", osaksi hänen makean hymynsä vuoksi, osaksi siksi, että he saivat häneltä aina hieman rintasokeria makupalaksi. Ja mitä kauemmin kaupankäyntiä kesti, sitä matalammaksi hinnat "Fru Lagmanskalle" putosivat. Perheen äiti Aurora taisi ola kova tinkimään.
Vaikka periaatteessa jouluvalmistelut olivat äidin vastuulla, käytännön työn hoitivat palvelijat. Joulu alla oli tehty suuri joulusiivous: lattiat pestiin ja piintynein lika irroitettiin hiekalla. Lapset ajettiin siksi ajaksi pihalle leikkimään, pois vanhempien jaloista. Sen jälkeen laitettiin eteiseen hyvältä tuoksuvia kuusenoksia. Myös tulppaanit ja jouluorkideat koristivat huoneita levittäen humaavaa tuoksuaan. Keittiöstä kantautui myös leivosten ja mausteiden aromit.
Kynttilät valmistettiin itse. Se oli tarkkaa puuhaa eikä siinä vältytty palovammoiltakaan. Elin muistelee, miten kaunis efekti syntyi, kun salin kattokruunu sytytettiin ja muuten pimeässä huoneessa kristallit heijastelivat spektrin sävyjä kynttilödien lepatuksen tahdissa. Kuusi oli tuotu Weikkolan kartanosta ja sen koristelu oli usein äidin yllätys. Oksien koristeena oli paperi- ja silkkikoristeita, lasipuikkoja, pipareita, karamelleja ja omenoita. Salin ovet suljettiin ja lapset kutsuttiin sitten ihailemaan valmista lopputulosta. Kuusen ympärillä tanssittiin piirileikkejä ja laulettiin. Vasta kun joulupyhät olivat päättyneet, lapset päästettiin herkuttelemaan havunneulasia pudottelevan puuparan antimilla.
Jouluaattona perhe pukeutui parhaimpiinsa. Joulukirkossa käytiin kadun toisella puolella, siellä oli koko lähitienoon väki palvelijoista silmäätekeviin. Rehausenit istuivat kirkon etuosassa ja Elin ihaili Robert Wilhelm Ekmanin maalaamaa alttaritaulua "Jeesus siunaa lapsia". Muistelminsa Elin kirjoitti, että taulu teki "pieneen lapsensydämeeni lähtemättömän vaikutuksen". Jumalanpalvelukset olivat pitkiä ja Elin muistelee usein nukahtaneensa saarnan aikana ja heränneensä pelästyneenä vasta urkujen pauhuun päätösvirsien aikana.
Vaikka perhe oli aatelinen ja isä arvostetussa asemassa, elettiin kotona vaatimattomasti. Vain suurina juhlapyhinä kuten jouluna tuotiin suvun kartanosta Weikkolasta pöytään erilaisia herkkuja. Joulupöydässä oli ainakin riisiryynipuuroa, lipeäkalaa, kinkkua, perunaa, herneitä ja jälkiruokana erilaisia leivonnaisia.
Joulupukkia Elin ei ollut koskaan nähnyt. Jultomte tuli aina oven taakse ja viskasi lahjasäkin sinne. Joissain perheissä tämä koikelehtiva sarvipää tuli sisälle saakka päällään nurinkäännetty turkki ja kasvot sotkuisen valkoisen parran peitossa. Tämä oli pikemminkin pelottava otus toisin kuin meidän tuntemamme hymyilevä puna-asuinen Joulupukki.
Lahjat olivat itsetehtyjä. Niitä oli valmistettu salassa oman huoneen hämärässä. Lahjaksi saattoi saada esimerkiksi kirjailtuja sohvatyynyjä, piipunvarsia, koruompelein koristeltuja laukkuja ja pussukoita, tohveleita, sukkia ja soittokellon nyörejä. Säilyikö salaisuus Rehausenin perheessä? Ainakin kaikki leikkivät hämmästynyttä pakettia avatessaan. Arvokkainta, mitä saattoi saada oli oma kirja. Sitä luettiin ilan hämärtyessä ääneen koko perheelle.
Muistelmista välittyy kuva, että parasta joulussa oli paitsi siihen kuuluvat vuodesta toiseen toistuvat traditiot myös yhdessäolo: suku kokoontui yhteen joulupyhinä. Näin mekin teemme joka Joulu.
Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta blogini lukijoille!
